JÄLJELLE JÄI NYLKKY

Olen pienestä pitäen riekkunut ulkona kavereitten ja vanhempien kanssa. Kesät kului kirkkistä tai muita pihapelejä pelatessa, talvet hiihtäessä ja pulkkamäessä. En harrastanut oikeastaan juuri mitään, mutta liikuin paljon leikkien myötä. No, painia kyllä harrastin - yhden päivän. Kun valmentaja otti metrin pituisesta kalpeasta ruikulasta kiinni ja nakkasi niskalenkillä pari kertaa mattoon, huomasin melko pian, että mahdollisesti tässä trikoojumpassa parhaat kykyni eivät tule pääsemään esille.

8-vuotiaana Leppävirralle muutettuani aloin käymään Virin liikkarissa. Siellä pääsin kokeilemaan lukuisia ratoja: juoksuratoja, temppuratoja, heittoratoja, hyppelyratoja, jumpparatoja, kuntopiiriratoja, rytmiratoja, koordinaatioratoja... Koposen Ilpo oli kovin ratajäbä, mutta kehotti kokeilemaan muutakin kuin hänen ratojaan. Ilpo ja ala-asteen opettajani, entinen lahjakas maileri (1500m: tasan neljä) Vesa Kosamo, kannustivat osallistumaan koulujenväliseen maastojuoksukilpaan. En voittanut. 

Muutama vuosi myöhemmin radat alkoivat muuttua harjoitteluksi. Mukaan olivat tulleet pesäpallo ja maastohiihto oheisharjoituksineen. Pesäpalloharjoituksissa opettelin pelaamaan pesäpalloa, maastohiihtoharjoituksissa maastohiihtämään. Hiihtoharjoittelu tuotti tulosta: luokkani kahden hiihtolupauksen vanavedessä lunastin ensimmäiset podiumpaikkani koulujenvälisistä hiihdoista ja pääsin mukaan Virin viestiporukkaan. Sama kolmikko kisasi kesällä tartanilla ja tekaisi muutaman piirinennätyksenkin pitkissä viesteissä. 

Jossakin vaiheessa huomasin, että lihassoluni eivät ole yhtä kuin nopeita kuin Karibian meren kavereilla. Rinttimatkojen kisat vähenivät ja heitot ja hypyt jäivät lähes kokonaan pois. Päätin, että minusta tulee pesäpalloilija, pitkänmatkan juoksija, hiihtäjä tai kaikki edellämainitut. Ajatus huippupesäpallistista yllättäen hiipui, kun junnukenttä kasvoi isompaan mittaan ja heittokäsi ei meinannut riittää vanhalla kentälläkään. Lupauksia antava kärkietenijän pesäpalloura päättyi 14-vuotiaana, kun kauden ensimmäisessä pelissä ensimmäinen lyönti losahti lonkkaan, muutaman sentin päähän kalleuksista. Siitä kehkeytyi pienimuotoinen pallokammo etukentällä pelaamiseen. Kärkkymisen ja jatkuvan pesänvälien hinkkaamisen myötä kantapäät rupesivat oireilemaan, jolloin päätin iskeä räpylän naulaan. 

Hiihdossa puolestaan mätimme kovaa tulosta Tuken ja Valtsun kanssa. Hopeasommassa vuotta vanhempien sarjan viestissä nappasimme yllättäen neljännen sijan, jonka seuraavana vuonna kirkastimme Vuokatin vaaran kupeessa kultaiseksi. Ylämäissä pystyin haastamaan toiset, mutta alamäissä ja tasaisilla ukkoa lappoi turhan paljon ohi. Olotila suksella rupesi muistuttamaan painisalin ruipeloa: olin lyhyempi kuin kavereitten sauvat. Toistuva suksien säätäminen luistotesteineen ja voiteluineen ärsytti. Halusin keskittyä tekemiseen, lajiin, jossa välineillä ei ole niin suurta merkitystä. Vuotta myöhemmin viesteissä sauvan remmin aukeamin suututti niin pahasti, että päätin ryhtyä kuntohiihtäjäksi.

Lajivalikoima typistyi parissa vuodessa ja jäljelle jäi nylkky. Kun pääsin keskittymään siihen, mikä kiinnosti eniten, alkoi vähitellen tulla jo jonkinlaista tulosta. Parin vuoden reenin jälkeen roikuin vuosikausia ikäluokkaani hallinneiden jannujen kintereillä. Joskus pääsin nappaamaan pari arvokasta päänahkaa ja tuulettamaan voittajana. 

-Vili Holopainen    

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.                                                                                                

KILPAILEMINEN, URHEILUN SUOLA

Monelle urheilijalle, myös minulle kilpailupäivä on juhla päivä. Päivä jota varten on rehkitty ja raadettu kilometristä ja tunnista toiseen. Päivä, jolloin työstä saa palkinnon. 

Kilpailut eivät aina voi onnistua täysin, mutta pettymykset ruokkivat yrittämään kovempaa treeni- kentällä. Epäonnistumisia tarvitaan urheilussa, jotta voi oppia niistä ja näin tulla paremmaksi kilpailijaksi. 

Hyvän suorituksen sattuessa kohdalle, itselleni selviää miksi rakastan urheilua niin paljon. Rakastan urheilun antamia tunteita ja kokemuksia valtavasti. Rakkaus näihin tunteisiin saa minut harjoittelemaan lisää ja paremmin, jotta saan näitä tunteita aina vain lisää. 

Kilpailemisen toinen merkittävä anti tunteiden ja kokemuksien lisäksi on ehdottomasti moniin ihmisiin ja paikkoihin tutustuminen, joihin olen törmännyt kilpaillessani. Nämä ovat asioita joita ei niin vain unohdeta.

Kilpaileminen on itselleni aina ollut suurin motiivi urheiluun ja sitä se tulee olemaan varmaan myös jatkossakin. Ehkä juuri tässä ilmenee kilpailuhenkisyyteni parhaimmillaan ja pahimmillaan. 

Kilpailuun valmistautuminen onkin sitten jo aivan oma juttunsa. Jokaisella, myös minulla on omat kilpailuun valmistavat rutiinini, jotka liittyvät mm. ruokailuun, kisafiiliksen hakuun ja rauhoittumiseen. Itse haen fiiliksen itselleni raskaammalla musiikilla. Suosittelen tätä konstia lämpimästi. Ruokailun suhteen olen aika tarkka ja varsinkin ennen tiukkoja kilpailuja. Aikataulutus onkin ruokailun a ja o. 

Ennen kilpailua pyrin verrytellessä keskittymään rennosti pääasiaan eli juoksemiseen. Rentous mielessä heijastuu suoraan juoksuun. Tässä huomaa ihmiskehon ehkä mielenkiintoisimman ominaisuuden: kaikki vaikuttaa välillisesti kaikkeen muuhunkin toimintaan. Tässä vaiheessa kilpailujännitys kannattaa pyrkiä eliminoimaan minimiin, sillä jännitys jumittaa koko kehon ainakin omalla kohdallani. 

Kilpailun aikana pääsen viimein näkemään harjoitteluni tuloksen ja pääsen näyttämään kykyni muille ihmisille, joten alussa käyttämäni ilmaus "juhlapäivä" on enemmän kuin passeli kuvamaan kilpailemista. 

Kohtapuoliin alkava kesän kilpailukausi onkin minulle harjoittelun sadonkorjuu aikaa, jota odotan jo innolla. 

Mikko 

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

PERUSRUOKAA

Tykkään kasvattaa yrttejä itse, koska niiden 

kasvamista on hauska seurailla.

Kotonani kasvaakin vaikka mitä kasvia.

Teen seuraavan blogi tekstini ravinnosta. Olen ollut urheilijavieraana useissa eri tilaisuuksissa ja lähes joka kerta minulta kysellään, mitä oikein syön ja miten kiinnitän ravintooni huomiota. Tämän vuoksi ajattelin valottaa kerralla paremmin aiheesta. 

Olen ollut aina hyvin kiinnostunut ravitsemukseen liittyvistä asioista. Lukion urheilulinjalla meillä kuului opintoihin puoli vuotta kestävä ravitsemustieteen perusteet kurssi, joka oli ihan yliopisto tason kurssi. Opiskelimme ravitsemuksen perusteita ja nämä antoivat pohjaa taas terveystiedolle, jossa tietämykseni syventyi. Olen käynyt myös muutamalla ravitsemusterapeutilla ja niissä on katsottu tarkasti oman ruokavalioni sisältö. Mietin nuorempana jopa, että haluaisinko lähteä opiskelemaan ravitsemusterapeutiksi täällä Kuopiossa. Se kuitenkin jäi, mutta kiinnostus alaa kohtaan säilyi. Koen, että noiden perusteiden tietäminen olisi hyväksi kelle tahansa ja etenkin urheilijoille, koska tällä hetkellä tietotulvan vuoksi aiheesta on hyvin ristiriitaisia ja suorastaan huonoja ohjeita. Usein olen vastannut kysymyksiin, että onko jotain tiettyjä ruoka- aineita joihin panostan. Tässä kohtaa kerron aina saman vastauksen, joka tulee monelle yllätyksenä. Syön siis aivan perusruokaa. Perusruualla tarkoitan eri lihoja, kaloja, hedelmiä, marjoja, leipää, maitotuotteita.. Siis peruskotiruokaa! En niin sanotusti kikkaile millään erityisillä ruoka- aineilla tai painota esimerkiksi superfoodeja tai muuta vastaavaa. Ruokavalioni koostuu oikeasta suhteesta hiilihydraatteja, proteiinia ja rasvoja. Tietenkin se saattaa sisältää marjojen, hedelmien tai muiden ruokien myötä jotain erityiseksi luettuja ruoka- aineita, mutta en niitä erikseen valitse ruokavaliooni jonkun erityiseksi leimatun tittelin vuoksi. Koska ravintoasiat ovat niin tuttuja asioita, ei niihin enää tarvitse kiinnittää erityisemmin huomiota niiden tullessa aivan luonnostaan kaupan hyllyltä valitsettaessa tuotteita. 

Rakastan myös ruuanlaittoa. Tykkään keksiä reseptejä päästäni ja usein en lue ohjeita, vaan teen aikalailla mututuntumalla kaikki sekoitukset. Ruuanlaittoon on mukava laittaa aikaa ja erityisesti hyvässä seurassa se on kyllä yksi lempi arkipuuhista. 

Näillä mietteillä kohti kesää!

Maria Räsänen

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

TIENI VARTTI JA PUOLIMAILERIKSI

Tieni yleisurheilijana on ollut lyhyt, mutta silti hyvin tapahtumarikas. Kaikki lähti siitä, kun 12 vuotta kestänyt jalkapalloura päättyi. Pienempänä en olisi ikinä uskonut lopettavani jalkapalloa. Lopetin jalkapallon B-ikävuoden jälkeen kun, joukkueemme oli voittanut suomenmestaruuden. En saanut enää niin paljoa peliaikaa, kuin mitä olin pienempänä saanut ja näin oli aika etsiä uusi tie elämässä.

Minua oli aina kiehtonut yleisurheilussa juoksulajit, sillä uskoin pärjääväni niissä itsekin. Uskomukseni johtui siitä, että olin aina KuPS:issa joukkueeni nopeimpia ja kestävimpiä pelaajia. Hyvää pohjaahan futis juoksulle antoikin, sillä hyvin paljolti jalkapallokin on juoksulaji. Oma kestävyyteni kasvoi etenkin siksi, että suurimman osan pelaajaurastani pelasin laidalla joko vasempana laitalinkkinä tai pakkina.

Lukion toisella vuodella pääsin mukaan urheilulukion yleisurheilu puolelle. Uskoin silloin, että voisin olla hyvä 400m juoksija, koska pidin itseäni nopeana ja kestävänä. Lukion toisella päätin kokeilla huvin vuoksi 400 metriä, ja Kuopio-Hallissa kellotettiin käsiajalla ajaksi vähän päälle 53 sekunttia. Koulun urheilukoordinaattori  Jyrki Blom näki juoksun ja sanoi, että minussa olisi ainesta juoksijaksi. Hän sanoi, että yleisurheilu puolella on uusi nuori ja innokas valmentaja ja, että kiinnostaisiko minua lähteä mukaan. Tottakai siihen suostuin ja seuraavalla viikolla painelin aamutreeneissä yleisurheilijoiden kanssa. Ekat treenit oli aitakoordinaatio juttuja, joissa olin silloin yhtä surkea kuin nykyäänkin olen. Seuraavissa aamutreeneissä lähdettiinkin jo Pulkkasen Ollin kanssa vetämään 500m vetoja. Vaihto jalkapallosta yleisurheiluun ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä en tiennyt jatkanko jalkapalloa jossain muussa seurassa kuin KuPS:issa. Kuitenkin Pulkkanen sai minut sitten aloittamaan yleisurheilun kunnolla, ja hän alkoi valmentamaan minua itse.  Valmentaminen alkoi vasta kun hän oli nähnyt onko minusta oikeasti juoksijaksi. Näyttö tapahtui Urho-Halleissa, ensimmäisissä kilpailuissa, joissa juoksin 400m. Siellä aikani oli 52.74, vaikka hyydyin 50m ennen maalia aivan totaalisesti. Olin kilpailun 6. ja seuraavana vuonna sitten voitinkin kyseisen kilpailun. Joskus nykyäänkin Olli miettii, mikä saa hänet valmentamaan minua. Ilmeisesti en ole mikään helpoin valmennettava ;) .

Kevät reenattiin kunnolla, ja kesällä juoksinkin kolmansissa 400m kisoissani  jo alle 50 sekunttia. Aikani oli 49,88. Olin ihan tyytyväinen 50 sekunnin alitukseen puolenvuoden harrastamisella. Koko kesän yritin ahkerasti rikkoa Kalevan Kisojen tulosrajan, joka surullisesti jäi tekemättä. Kisat olisivat kuitenkin olleet kotikisat, joten se ärsytti todella paljon. Lohtua tuli ensimmäisissä henkilökohtaisissa SM-kisoissani, joissa olin 400 metrillä neljäs. Hävisin pronssin 2 sadasosalla, mutta silti olin tyytyväinen. Sijoitus toi minulle kutsun ensimmäiseen maajoukkue edustukseeni, ja pääsin lähtemään mukaan Norjaan  PM-kisoihin 4x400m viestiin. Viestissä tuli pronssia, mikä oli todella siistiä.  

Yksilöurheilussa olen huomannut selkeitä eroja joukkueurheiluun. Juoksussa teen asioita lähes pelkästään itselleni, toisin kuin jalkapallossa. Myös suhde valmentajaan on läheisempi ja palautetta saa kuulla toistuvasti. Pidän juoksussa myös siitä, että tämä on raakaa tulosurheilua. Turha on spekuloida kumpi on parempi, sillä kello kertoo kaiken.

Seuraavalla hallikaudella paransin kesän 400m ja 800m ennätyksiäni. Ajat toivat uskoa menestykseen halli SM-kisoissa, ja niin myös voitin 19v SM-kullan 400 metrillä. Näin olen saanut kokea jo 

hyvin paljon reilussa vuodessa ja nyt katse onkin jo tulevaan.

Juho Pirskanen

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

TIENI PIKAJUOKSUN PARIIN

Ensimmäinen muistoni nopeudesta on peräisin esikoulun pihalta. Me lapset asettauduimme riviin ovien eteen odottamaan hoitotädin lupaa rynnätä läheiselle leikkikentälle. Maalissa odotti tavoittelemisen arvoinen palkinto: voittaja pääsisi keinumaan parhaaseen keinuun tai valitsemaan hienoimman lelun varastosta ensimmäisenä. Kun lupa viimein tuli, kaikki juoksivat sen minkä kintuistaan pääsivät. Hämmästyksekseni huomasin olevani perillä ensimmäisten joukossa, heti nopeimman pojan kannoilla. Silloin tajusin, että osaan jotain, mitä kaikki muut eivät. 

Koulun liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa menestyin erityisesti nopeutta vaativissa lajeissa. Voittaminen tuntui ihan hyvältä, mutta enemmän nautin vain juoksemisesta, koska se tuntui hyvin luontaiselta. Kymmenottelua aikoinaan harrastaneen isäni kannustamana aloin pikkuhiljaa käydä piirikunnallisissa kisoissa ja jossain vaiheessa aloin myös harjoitella vähän, mikä ei ollut minusta kuitenkaan kovin hauskaa ja jätinkin surutta treenejä väliin, jos siltä tuntui. Kokeilin myös lentopalloa, mutta se ei ollut minua varten. Totesin olevani yksilöurheilija henkeen ja vereen, enkä osannut antaa kaikkea itsestäni joukkueen kanssa.

Kesti muutamia vuosia, ennen kun ymmärsin harjoittelemisen ja kilpailumenestymisen välisen yhteyden. Ensimmäisen oikean valmentajan sain lukiossa ja urheilusta alkoi muodostua iso osa elämääni. Aloin päästä myös harjoittelun makuun ja opin pitämään siitä. Kotikuntani Leppävirran harjoitusolosuhteissa oli kuitenkin toivomisen varaa, minkä tajusin muutettuani lukion jälkeen Kuopioon. Sain ympärilleni motivoituneen harjoitusryhmän, valmentajan seuraamaan treenejä ja mahdollisuuden juosta sisähallissa vuoden jokaisena päivänä. Aloitin myös lääketieteen opinnot, mikä toimii loistavana vastapainona. Elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän urheilun ympärillä, kun ymmärsin myös laadukkaan levon ja ravinnon tärkeyden. Kehitystä alkoi tulla ja opin myös todella nauttimaan kilpailemisesta ja sen tuomasta jännityksestä. Nykyään nautin treenaamisesta suunnattomasti ja ahdistun kovasti, jos en jostain syystä pääse harjoittelemaan. 

Vaikka olen tullut pitkän matkan urheilijana muutamassa vuodessa, koen, että minulla on edelleen paljon kehitettävää ja opittavaa. Tulevaisuudelta toivon paljon terveitä kausia urheilun parissa ja kehitystä, jonka eteen aion tehdä kovasti töitä. En tee tätä pelkästään jalometallin kiilto silmissä vaan, koska rakastan urheilemista. Olen varma, että tulen kiikkustuolissa muistelemaan näitä vuosia elämäni parhaimpina. 

- Aino Mikkola

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

KUINKA EKSYIN HIEKKALAATIKOLLE?

Muutama viikko sitten kuulin äidiltäni hauskan tarinan lapsuudestani. Olin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja mummoni oli ollut hoitamassa minua päivän tai pari. Kun vanhemmat hakivat minut takaisin, oli mummo kommentoinut käytöstäni hieman tuohtuneena. ”Eikö se Tuomas osaa kävellä, kun joka paikkaan on sisälläkin pakko mennä pomppien?” Intoa hyppylajeihin on siis löytynyt jo aika pitkään! Vähän myöhemminkin lapsena tuli liikuttua ja urheiltua järjettömän paljon ja todella monipuolisesti.

Vaikka alakouluikäisenä urheilinkin paljon ja monipuolisesti, oli jalkapallo ainoa laji, jota harrastin silloin varsinaisesti urheiluseurassa. Suurin osa liikunnasta oli kavereiden kanssa ulkona pelailua. Ja niitä pelejähän riitti. Varmasti kokeiltiin keskenämme kaikki mahdolliset lajit läpi (joo okei ei ihan kaikkia, vesipalloa en ole tainnut kokeilla :D). Yleisurheilulla oli vielä tässä vaiheessa hyvin pieni rooli.

Ensimmäisen kerran yleisurheilutreeneissä tosin kävin jo 7- tai 8-vuotiaana. Olin seurannut yleisurheilua innokkaasti televisiosta ja ennen treenejä olinkin aivan täpinöissäni siitä, että tänään pääsen heittämään keihästä, hyppäämän korkeutta ja tekemään kaikkea muuta hauskaa. Päivän lajien odottaminen oli todella jännittävää. Tuo odotus kestikin sitten noin neljä vuotta. Leikimme nimittäin koko tunnin hippaleikkejä ja kaikkea muuta tylsää. Ei kiinnostanut yhtään tulla uudestaan! Mieluummin menin pelaamaan jalkapalloa.

Seuraavan kerran eksyin yleisurheilukentälle 11-vuotiaana hieman sattuman kautta. Isä vei pikkusiskoani Eveä, joka on muuten myös Team Hovin jäsen ja se meidän perheen oikeasti hyvä urheilija, kokeilemaan yleisurheilua. Juuri ennen lähtöä minäkin tuppauduin mukaan. Onneksi ryhmään pääsi vähän lyhyemmälläkin varoitusajalla. Tällä kertaa touhu olikin jo mukavampaa, ja jo muutaman viikon kuluttua huomasin olevani matkalla kohti Vattenfall-seuraottelua. Siellä hyppäsin kolmiloikkaa ja kilpailu jännitti hurjan paljon. Olin kokeillut lajia treeneissä vain kerran, ja nyt jo olin menossa kilpailuun. Kaikki kilpailijat tuntuivat paljon paremmilta ja kokeneemmilta kuin minä,. Olinhan aloittanut lajin vasta pari viikkoa aikaisemmin niinkin vanhana kuin 11-vuotiaana! Kilpailun jälkeen olikin fiilis sitten todella hämmentynyt. Mitä ihmettä, minähän voitin!

Oikeastaan nykyään lähinnä naurattaa tuo, että silloin 11-vuotiaana luulin olevani jotenkin liian vanha aloittamaan lajia.  Olisihan sitä ehtinyt vielä monta vuotta myöhemminkin. Kysykää vaikka Ville Keskiseltä tai Juho Pirskaselta.

Toki tuosta päivästä meni vielä monta vuotta siihen, että aloin keskittyä vain yleisurheiluun. Mutta hiljalleen muut lajit alkoivat jäädä pois, kun huomasin pärjääväni yleisurheilussa paremmin kuin muissa lajeissa. Mikäpä sitä motivoisi paremmin kuin se, että huomaa olevansa jossain ihan hyvä? Kun 17-vuotiaana sain ensimmäisen sm-mitalini pituushypystä, alkoi lajivalinta yleisurheilun sisälläkin selkiytyä.

Mutta kisoissa onnistumiset eivät missään nimessä ole olleet ainoa syy lajin parissa pysymiseen. Suurin merkitys on kuitenkin sillä, että tämä touhu on keskimäärin ihan  järjettömän hauskaa! Yksi tärkeä tekijä siihen on, että vaikka valmentajat ja treeniryhmät ovat välillä vaihtuneet, käytännössä aina ympärillä on ollut mahtava treeniporukka. Mielikuva yksilöurheilijasta yksin suolla tarpovana pakkomielteisenä olentona on ainakin oman treeniympäristöni kohdalla hyvin kaukana totuudesta. Itse ainakin nautin ihan aidosti urheilijan elämästä!

Tuomas Rouvali

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

NÄIN MINUSTA TULI JUOKSIJA

Olen kilpaillut pelkästään juoksumatkoilla jo melkein 6 vuotta. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että minusta tulisi loppujen lopuksi puolimaileri.

Perheeni on harrastanut aina kaikenlaista liikuntaa monipuolisesti, joten innostus liikkumiseen on varmasti peräisin sieltä. Kävimme pyöräilemässä, hiihtämässä ja  uimassa sekä pelasimme tennistä, jääkiekkoa, jalkapalloa ja muita pallopelejä. Olen myös kokeillut urheiluseuroissa uintia, lentopalloa, luistelua sekä jalkapalloa ennen yleisurheilun aloittamista.

Liikkumisen tuoman nautinnon lisäksi huomasin jo varhain, että minulla on korkea kilpailuvietti. Halusin kilpailla kaikessa mahdollisessa sisarusteni kanssa. Leikimme olevamme  maailmanmestareita ja kilpailimme toisiamme vastaan eri urheilulajeissa. Osallistuin myös sekä juoksussa että hiihdossa erilaisiin Hippokisoihin, Tenavakisoihin ja kyläkisoihin.  

Kun aloitin koulun, sain myös kilpailla koulujen välisissä kisoissa, mistä löysinkin lopulta suuremman kipinän juoksemiseen. Pelasin silloin  jalkapalloa joukkueessa, mutta halusin kilpailemisesta innostuneena aloittaa myös  yleisurheilun. Ihailin myös kuopiolaista 400metrin juoksijaa Kirsi Mykkästä ja hänen saavutuksiaan, mikä kannusti myös harrastuksen aloittamiseen. Harjoittelimme yleisurheilukoulussa kaikkia eri lajeja vuorotellen. Pian huomasin kuitenkin, etteivät heittolajit olleet minun juttuni. Eniten pidinkin juuri juoksemisesta ja pituudesta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut yhtään pidempien matkojen juoksu, vaan halusin aina juosta  täysiä. Alkuverkkana kentän kiertäminen ei ollut hauskaa, vaan olisin halunnut pelata pelejä ja hyppiä volttimontussa.

Kun olin noin 13-vuotias, sain ensimmäisen ”oman” valmentajan. Siirryin ryhmään, jossa oli lisäkseni vain 5 muuta tyttöä. Innostukseni yleisurheiluun kasvoikin oman ryhmän myötä, ja huomasin viihtyväni koko ajan enemmän yu-treeneissä kuin jalkapalloharjoituksissa. Ryhmässämme oli hyvä henki ja kisamatkat olivat joka kesän kohokohtia. Harrastin kuitenkin molempia lajeja 8.luokalle asti, jolloin futisjoukkueemme hajosi. Lajivalinta oli siis tehty, kun en enää halunnut jatkaa toisessa joukkueessa pelaamista. Joukkueurheilu ei muutenkaan ollut minulle niin mieleistä kuin yksilöurheilu. Harjoituksissa toki yhdessä treenaaminen oli hauskaa, mutta kisoissa/peleissä huomasin olevani enemmän yksilöurheilija. Oli motivoivaa huomata, kuinka pelkästään oma tekeminen vaikuttaa lopputulokseen. 

Yleisurheilulajeista juoksu tuntui heti omimmalta, mutta juoksin alussa vain pikamatkoja. Muistan sanoneeni jopa ”Minusta ei kyllä koskaan tule yli ratakierroksen juoksijaa”. Piiri- ja alueleireillä valitsin aina pikajuoksuryhmän ja ihmettelin, kuinka kestävyysryhmäläiset jaksoivat juosta niin paljon. No, koskaan ei kuitenkaan kannattaisi sanoa ei koskaan.. Pikkuhiljaa aloin pitämään myös niistä pitkistä juoksumatkoista. Koska silloinen treeniryhmämme kävi otteluissa, joutui viimeisenä lajina juoksemaan 600m. Pärjäsinkin hyvin, eikä se niin kamalalta tuntunutkaan. Huomasinkin monien kisojen myötä, että nopeuskestävyys on paras ominaisuuteni ja olin löytänyt itselleni sopivimman lajin.

Oman lajin löytymisen jälkeen olen saanutkin kokea urheilun parissa mahtavia hetkiä, mutta myös vaikeampia kausia. Onneksi valmentajat ja muut tärkeät ihmiset ovat aina jaksaneet kannustaa ja tukea loukkaantumisten hetkillä, silloinkin kun oma usko tekemiseen on ollut koetuksella. Kiitos kaikille teille! Tiedän parhaimpien urheiluhetkien olevan kuitenkin vielä edessä. Nykyisin olisi vaikeaa kuvitella ettei juoksisi, niin tärkeä osa elämää siitä on tullut.

Marianne Pitkänen

KUINKA MINUSTA TULI 400M:N JUOKSIJA

Tarinahan on aika mielenkiintoinen, sillä en ikinä uskonut olevani nyt yleisurheilija. 

Innostuin urheilusta myöhemmin kuin muut ikäiseni lapset, vasta kymmenen vuotiaana. Parhaat kaverini pelasivat joko jääkiekkoa tai jalkapalloa, eli suomalaisille niitä suosituimpia joukkuelajeja. Jääkiekko vei minut sitten mukanaan ja myöhemmin 11-vuotiaana aloitin myös vähemmän tunnetun mikroautoilun. Urheilun pariin en siis saapunut silkasta omasta halusta, vaan kaverieni kannustuksella. 

Muutaman vuoden päästä aloittamisesta huomasin olevani lahjakas jääkiekossa sekä mikroautoilussa. Jääkiekossa olin noussut silloisen joukkueeni parhaaksi puolustajaksi ja mikroautoilussa ajoin SM-sarjaa aivan suomen kärjessä. Tykkäsin todella paljon vauhdista ja liikkeestä, joita harrastukseni toivat, sillä olin todella energinen, rasavilli ja hieman sekaisinkin nuorempana. Kasvoin fyysisesti varhaisemmin kuin muut ikäiseni pelaajat ja harjoittelin isäni alaisuudessa, mikä teki minusta yhden ikäluokkani parhaimmista pelaajista. Pääsin juniori maajoukkueeseen mukaan, mutta sitten alkoivat ongelmat, nimittäin ne jääkiekossa kuuluisat loukkaantumiset. Lopetin myös noin 15-vuotiaana mikroautoilun sillä olin kasvanut liian pitkäksi ja saanut lihasmassaa, joten kasvoin niin sanotusti ulos mikroautosta.

Minä maajoukkue paidassa

Maajoukkueeseen pääsyn jälkeen Oulun kärpät tarjosi minulle sopimusta, johon tartuin empimättä. Se oli yksi urani hienoimmista kokemuksista, jota en unohda koskaan. Jouduin kuitenkin samaan aikaan ensimmäiseen polvileikkaukseeni, mikä teki pelaamisesta hankalaa. Kärpät ei pitkään katellut polvivammaista pelaajaa, joten sain niin sanotusti potkut ja tapahtumarikkaiden vuosien ja ankaran kuntouttamisen jälkeen päädyin tänne Kuopioon pelaamaan Kalpaan.

15-vuotiaasta 18-vuotiaaksi kävin yhteensä neljässä polvileikkauksessa ja sain tietää lopulta mistä polviongelmat johtuivat. Olin syntynyt muutama kuukausi liian aikaisin keskosena, joten reisiluun ja sääriluun päähän ei ollut kehittynyt tarpeeksi syvää uraa polvilumpiolle, mikä johti lumpion sijoiltaan menoon. Olin siis tapellut neljä vuotta leikkauksien kanssa ja sain vasta sitten tietää, että minulla onkin rakenteellinen vaiva. Vain todella iso leikkaus, mistä toipuminen olisi kestänyt 1-2 vuotta, olisi voinut pelastaa urani. Se pisti lahjakkaan jääkiekkoilijan kovaan paikkaan, sillä kyllä minä halusin 40-vuotiaanakin vielä pystyä kävelemään.

En osannut tehdä silloin päätöstä jatkanko pelaamista vai lopetanko, mutta onneksi (nyt voin sanoa onneksi) samaan aikaan minulle ilmeni krooninen suolistotulehdus eli parantumaton autoimmuuni sairaus. 2013 joulukuussa jouduin sairaalaan sänkypotilaaksi yli kuukaudeksi. Laihduin 24 kiloa ja vain suonensisäisesti annettava ravinto piti minut hengissä, sillä suolistotulehduksessa mikään ravintoaine ei imeydy suunkautta syötäessä. Onneksi tyttöystäväni Kirsi Pekkanen jaksoi käydä kannustamassa minua joka päivä. Sairaalasta päästyäni en kyennyt kävelemään ensimmäisinä viikkoina 200m metriä pidemmälle, joten oli aika helppo päätös lopettaa myös jääkiekko.

En oikein itsekään tiedä, mikä sai minut aloittamaan juoksun. Aloitin itseni kuntouttamisen pikkuhiljaa kuopiohallilla, missä Kirsikin harjoitteli yhdessä valmentajansa Olli Pulkkasen kanssa. Sain ruveta käymään samoissa aamutreeneissä ja myöhemmin Olli antoi luvan lähteä hänen ja Kirsin mukaan Italiaan treenileirille. Italiassa tein samat treenit, joten hivuttauduin vähitellen mukaan juoksijaksi. Kirsi ei aluksi oikein asiasta innostunut, mutta mietinnän jälkeen sain Kirsiltäkin luvan tulla saman valmentajan alaisuuteen mukaan. Siitä alkoi huhtikuussa 2014 juoksijan ura, mistä olen todella iloinen kaikkien vaikeuksien ja kokemuksien jälkeen. Olen huomannut kuluvan vuoden aikana, että minullahan on lahjoja juoksuunkin, mikä on enemmän kuin lottovoitto jääkiekko uran loppumisen jälkeen. Löysin uudestaan ilon urheilemiseen, ja tiedän, että voin vielä saavuttaa juoksijana vaikka mitä.  

Ville Keskinen

YHDEKSÄN VUODEN MATKA JUOKSIJAKSI

Kuopiossa 2010,
tuskaisella ilmeellä tulee painettua edelleen tätä samaa rataa.

On aurinkoinen kesäpäivä heinäkuussa 2006. Väinölänniemen urheilukentällä käy kova kuhina ennen 600m viestejä. Lähettäjän pilli soi ja vähän ajan päästä lähtölaukaus kajahtaa. Kilpailu Pohjois-Savon piirinmestaruudesta alkaa. 

Ensimmäisen osuuden juoksijoiden ollessa vauhdissa seuraavien osuuksien juoksijat odottavat jo jännittyneinä omaa osuuttaan. Mutta yhdelle toisen osuuden juoksijoista oma osuus on erityisen tärkeä ja jännittävä. Tämä pieni, 9-vuotias, verkkareita päällään pitävä pojankloppi olin minä. 

Muistan vieläkin kuinka ylpeä olin, kun pääsin juoksemaan Sisu-Veikkojen joukkueeseen piirinmestaruuskilpailuihin. Se oli myös elämäni ensimmäinen kilpailu johon osallistuin. Minua jännitti kovasti ja en tiennyt miten toimia kilpailuissa. Onneksi muut joukkuelaiset auttoivat.

Vihdoin oma osuuteni alkoi ja lähdin matkaan. 600m on pitkä matka ensikertalaiselle, mutta muistaakseni selvisin omasta osuudestani yllättävän hyvin.

Isäni oli ylpeä juoksustani ja halusin päästä uudestaan juoksemaan kilpaa mahdollisimman pian. Sille tielle jäin. Siitä on kohta yhdeksän pitkää vuotta, kun aloitin juoksemaan kilpaa. Niin se aika rientää.

Kilpailukärpäsen puremana kilpailin melkein kaikissa mahdollisissa lajeissa, mutta yksi oli jo tuolloin ylitse muiden – juoksu. Kestävyysjuoksuun hurahdin sattuman kautta. Sisu- Veikot tarvitsivat milloin mihinkin kilpailuun kestävyysmatkoille juoksijaa ja usein miten seura valitsi minut. Vaikka lähtökohtaisesti kestävyysjuoksu tuntuukin pahalle, opin pitämään siitä. Hitaasti kestävyysjuoksusta tuli päälajini.

Toisaalta fyysisesti sovin paremmin pitemmille matkoille kuin pikajuoksuun ja siksi ehkä alkuaikojeni valmentajat suosittelivat minua juoksemaan pidempiä matkoja.

Olen usein miettinyt miksi päädyin juuri kestävyysjuoksuun. Vielä tänäänkään en ole saanut asiaan varmuutta. Juokseminen itsessään on paras asia elämässäni ja se on antanut minulle paljon jo tähänkin asti. Ehkä lajin raakuus ja kauneus säestettynä hetkittäisellä pahalla ololla ovat ne asiat, jotka saavat minua juoksemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Juoksusta on tullut nykyään tärkein osa elämääni ja panostan siihen täysillä, että jonain päivänä minusta tulisi huippujuoksija.

Ehkä vanha sanonta onkin oikeassa: ”mitä pidempi matka sitä hölmömpi jätkä”. Myös Sami Jauhojärvi on sanonut asiasta hyvin: ” Mentaalisesti sitä on aina vähän sairas, jos harrastaa kestävyysurheilua”. Kestävyysjuoksu haastaa koko ajan omia fyysisiä ja henkisiä rajoja, joita haluan aina kehittää paremmaksi. Tämän takia ehkä eniten juoksua rakastankin.

Mikko Hirvonen

KUINKA MINUSTA TULI KESTÄVYYSJUOKSIJA

En olisi koskaan uskonut, että minusta tulee vielä joskus kestävyysjuoksija. Olen pienestä pitäen tykännyt kyllä liikkua ja pelailla erilaisia liikuntapelejä. Muut lapset tykkäsivät kovasti katsoa Pikku Kakkosta ja muita lastenohjelmia, mutta minua ei koskaan ole kiinnostanut istua telkkarin äärellä. Halusin aina olla pihalla leikkimässä poliisia ja rosvoa tai lipunryöstöä. Tykkäsin pelata kaikkia pelejä, missä sai juosta ja liikkua.

 Ala-aste aikana isäni olisi halunnut viedä minut futisreeneihin, äitini halusi, että aloittaisin partion ja mummini halusi, että minusta tulisi huippu pianisti. Futisreeneihin en suostunut menemään, partiota ja pianonsoittoa kokeilin, mutta myöhemmin huomasin, että jaksoin käydä niissä vain sen takia, että niiden jälkeen pääsi yleisurheilukouluun. Muut harrastukset jäivätkin pois, aloitettuani yleisurheilun. 

10-vuotiaana menin siskoni kanssa yhdessä yleisurheilukouluun, jotka pidettiin kaksi kertaa viikossa. Näissä reeneissä parasta olivat leikkimieliset viestit, volttimontussa hyppiminen sekä salaa syödyt keksit kesken reenien. Tylsintä oli alku- ja loppuverryttelyt, joita en jaksanut koskaan edes juosta. 

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kiinnostumaan myös kilpailemisesta ja sainkin oman henkilökohtaisen valmentajan 15-vuotiaana. Halusin kisata 60m ja pituushypyssä. En kuitenkaan koskaan pärjännyt näissä lajeissa. Valmentajani sai minut pikku hiljaa juoksemaan myös hieman pidempiä matkoja, sillä hän näki, ettei minusta ole pikajuoksijaksi. Juoksin ensimmäisen 400m lukiossa. Tämä meni reenimäärään nähden hyvin, joten siirryin pikkuhiljaa enemmän juoksemaan ratakierroksen kisoja. 

Myöhempinä vuosina uskalsin kokeilla valmentajien suosituksesta myös 800m sekä vielä myöhemmin 1500m. Muistan kun lähdin juoksemaan maailmanennätysvauhdilla ensimmäistä 1500m kisaa, mutta tietäähän sen miten lopussa kävi. Tämän jälkeen ajattelinkin, ettei se ole minun matkani. Ensimmäiset SM-kisani olivat 2005 Lahdessa järjestetyt viestit, johon osallistuimme 4x100m. Tällöinkään en tiennyt vielä urheilijan elämästä mitään, sillä söin aamupalaksi vain domino-keksejä. 

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin juoksemaan enemmän kestävyysmatkoja. Huomasin, että pärjäsin niillä matkoilla paljon paremmin. Olisi ehkä pitänyt jo aikaisemmin kuunnella valmentajia, jotka sanoivat, että kestävyysmatkat tulee olemaan se minun juttuni. Aloin kehittymään urheilijana, sekä samalla siinä, miten urheilijan tulee elää.

Lähes kaikkia lajeja kokeiltuani päälajikseni valikoituikin 800m sekä 1500m. Nykyään elän paljon urheilun ehdoilla ja tavoitteeni ovat korkealla. Parhaimpana saavutuksena tähän mennessä voin pitää 1500m pistesijaa Kalevan kisoissa. 

Haluankin kiittää valmentajia, jotka ovat jaksaneet tehdä arvokasta ja pitkäjänteistä työtä kanssani. 

Maria Murtorinne-Taskinen

KUINKA MINUSTA TULI PIKAJUOKSIJA

Olin 10-vuotias, kun aloitin yleisurheilun. Tiesin heti, että pikajuoksu tulee olemaan lajini. Kokeilimme silloin eri lajeja, mutta olin huomannut jo nuorempana nopeuden tuntuvan omalta jutulta. Olin aikaisemmin kokeillut jalkapalloa, mutta ymmärsin haluavani vastata täysin omasta kehityksestäni ja tästä syystä joukkuelaji tuntui vieraalta. 

Suurin kiinnostus minulla oli siis pikajuoksua kohtaan ja muihin lajeihin ei syttynyt ollenkaan samanlaista paloa mikä taas nopeudessa viehätti. Muistan, kuinka halusin jo tuolloin löytää jatkuvasti kehitettäviä osa- alueita itsessäni ja niitähän olikin silloin paljon! Olin hieman kömpelö ja todella raakile eikä tekniikkapuoli toiminut. Kuitenkin nopeutta löytyi sen verran, että uskoin voivani kehittyä paljon kovan työn avulla. Itselleni antoi uskoa myös kuopiolainen Kirsi Mykkänen, koska hän oli päässyt edustamaan Suomea olympialaisiin 400m:lle.

16-vuotiaana Sami Länsivuori tuli kuvioihin ja alkoi valmentamaan minua. Vaikka kehitystä oli tapahtunut joka vuosi, Samin opeilla kehityin urheilijana niin fyysisesti kuin psyykkisesti valtavasti. Voitin ensimmäisen nuorten SM- mitalin ollessani 17-vuotias. Muistan sen vieläkin kantavana voimana, koska kilpailu järjestettiin Kuopiossa ja sain valtavasti energiaa tuttaviltani. 

Nyt olen 22-vuotias ja pikajuoksu on edelleen intohimoni ja olen päässyt maajoukkueeseen edustamaan Suomea mm. EM- kilpailuihin. Tavoitteeni ovat kuitenkin korkeammalla. Haluan kehittyä pikajuoksussa jatkuvasti ja se on todella suuri osa elämääni. Vaikka tuolloin 10-vuotiaana olin raakile, koen välillä vieläkin olevani samanlainen. Kehitettäviä alueita on edelleen paljon ja hyvä niin. Jotta voin kehittyä tulee noihin alueisiin kiinnittää huomiota. Itselleni ehkä tärkeimpiä neuvoja on, että tulee treenata kovaa ja intohimoisesti, mutta olla kuitenkin armollinen itseään kohtaan. Usein tätä kautta tuleekin se rentous, joka antaa taas happea kaikkeen tekemiseen. 

Maria Räsänen

OHEISHARJOTTELUSTA PÄÄLAJIKSI

”Miksi sinun aina pitää ottaa kaikki niin tosissaan?”

Nautin kilpailemisesta valtavan paljon jo alakouluikäisenä. Vaikken varsinaisesti mitään urheilulajia harjoitellutkaan, halusin kilpailla kaikessa ja olla paras. Voitto mielessä tein isän kanssa ”viimeistelyharjoituksia” ennen koulun yleisurheilu- ja hiihtokilpailuja. Monet tytöt eivät ymmärtäneet kilpailuhenkisyyttäni ja kisatilanteessa otinkin usein tavoitteekseni päihittää luokan pojat. Samalla olin luokkatovereitani päätä pidempi ja pukkitaistelussa välituntien kauhu. Isäni ehdottikin, että voisin aloittaa lajin, jossa pituudesta ja voimasta olisi hyötyä.

Minusta piti tulla lentopalloilija. Niin uskoin vielä päästessäni kyseisellä lajilla urheilulukioon. Lukion toiselle luokalle saakka juoksin lentopallon ehdoilla, vaikka huomasin parhaiden ominaisuuksieni löytyvän kestävyyspuolelta. Lentopalloilijana nautin oikeastaan kaikkein eniten lajiin kuuluvasta oheisharjoittelusta. Lihaskunto- loikka- ja juoksuharjoituksissa pääsin itse pelaamista paremmin kokeilemaan rajojani ja näkemään kehitykseni. Pelitilanteissa inhosin hidastempoisuutta ja vaihtopenkillä istumista. Pelasin mieluiten paikkoja, joissa sai juosta paljon.

”Ai, pitääkö numerolappu hakea itse?”

Kesällä 2008 lentopallovalmentajani kysyi erään juoksuharjoituksen jälkeen, haluaisinko joskus juosta kilpaa. Hän kertoi tuntevansa juoksuvalmentajan, jota voisi minulle suositella. Aluksi loukkaannuin, sillä luulin hänen kyseenalaistavan taitojani lentopalloilijana ja siksi ehdottavan lajinvaihtoa. Tartuin kuitenkin ehdotukseen ja lopulta se osoittautui tärkeäksi käännekohdaksi urheilu-urallani. Pääsin tekemään sitä, mistä olin pitkään pohjimmiltani haaveillut ja vieläpä hyvissä käsissä.

Juoksu tuli jäädäkseen, eikä vähiten taitavan valmentajani ansiosta, jota edelleen arvostan suuresti. Hän motivoi minua jo lentopalloaikoina määrätietoiseen harjoitteluun ja sai pysymään lajin parissa, vaikka juoksu-urani ensimmäinen kilpailu oli lähinnä nolo kokemus. Juoksin ilman numeroalappua, sillä en aiemmin joukkueen mukana kulkeneena ymmärtänyt noutaa sitä itse. Samassa kisassa kompuroin rataa reunustavaan metallirimaan, ja juoksun päätyttyä en kyennyt muuta kuin oksentamaan.

”Miksi sä treenaat, vaikka valmentaja ei katso?”

Vasta yleisurheilun kautta olen ymmärtänyt, millainen valmentaja-valmennettava-suhde voi parhaimmillaan olla. Joukkueessa olin yksi muiden joukossa eikä valmentaja oikeastaan tuntenut yhtäkään yksilöä läpikotaisin. Yksi yleisurheilun kiehtovuudesta onkin sen sovittaminen urheilijan yksilöllisiin tarpeisiin aina lajikohtaisista ominaisuuksista elämäntilanteeseen. Harjoittelu perustuu valmentajan ja urheilijan keskinäiseen luottamukseen. Suurin osa harjoittelustani tapahtuu silloin, kun valmentaja ei ole läsnä, mutta silti hän tietää minun noudattavan ohjelmaa. Tällöin korostuu se, etten harjoittele joukkuetta tai valmentajaa varten, vaan ennen kaikkea itselleni. Samalla luotan siihen, että valmentajani tietää, mikä on minulle hyväksi ja ohjaa minua kohti parempia tuloksia.

Se, mitä joukkueurheilusta eniten kaipaan on joukkeen tuoma tuki ja turva: onnistumiset ja pettymykset koetaan yhdessä. Ei yhteisön tuoma turva yksilöurheilussakaan silti poissuljettua ole. Siitä toivon myös Kuopion Reippaan Team H.O.V.I.:n tulevaisuudessa olevan osoitus.

Venla Mäkäräinen