Muutama viikko sitten kuulin äidiltäni hauskan tarinan lapsuudestani. Olin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja mummoni oli ollut hoitamassa minua päivän tai pari. Kun vanhemmat hakivat minut takaisin, oli mummo kommentoinut käytöstäni hieman tuohtuneena. ”Eikö se Tuomas osaa kävellä, kun joka paikkaan on sisälläkin pakko mennä pomppien?” Intoa hyppylajeihin on siis löytynyt jo aika pitkään! Vähän myöhemminkin lapsena tuli liikuttua ja urheiltua järjettömän paljon ja todella monipuolisesti.
Vaikka alakouluikäisenä urheilinkin paljon ja monipuolisesti, oli jalkapallo ainoa laji, jota harrastin silloin varsinaisesti urheiluseurassa. Suurin osa liikunnasta oli kavereiden kanssa ulkona pelailua. Ja niitä pelejähän riitti. Varmasti kokeiltiin keskenämme kaikki mahdolliset lajit läpi (joo okei ei ihan kaikkia, vesipalloa en ole tainnut kokeilla :D). Yleisurheilulla oli vielä tässä vaiheessa hyvin pieni rooli.
Ensimmäisen kerran yleisurheilutreeneissä tosin kävin jo 7- tai 8-vuotiaana. Olin seurannut yleisurheilua innokkaasti televisiosta ja ennen treenejä olinkin aivan täpinöissäni siitä, että tänään pääsen heittämään keihästä, hyppäämän korkeutta ja tekemään kaikkea muuta hauskaa. Päivän lajien odottaminen oli todella jännittävää. Tuo odotus kestikin sitten noin neljä vuotta. Leikimme nimittäin koko tunnin hippaleikkejä ja kaikkea muuta tylsää. Ei kiinnostanut yhtään tulla uudestaan! Mieluummin menin pelaamaan jalkapalloa.
Seuraavan kerran eksyin yleisurheilukentälle 11-vuotiaana hieman sattuman kautta. Isä vei pikkusiskoani Eveä, joka on muuten myös Team Hovin jäsen ja se meidän perheen oikeasti hyvä urheilija, kokeilemaan yleisurheilua. Juuri ennen lähtöä minäkin tuppauduin mukaan. Onneksi ryhmään pääsi vähän lyhyemmälläkin varoitusajalla. Tällä kertaa touhu olikin jo mukavampaa, ja jo muutaman viikon kuluttua huomasin olevani matkalla kohti Vattenfall-seuraottelua. Siellä hyppäsin kolmiloikkaa ja kilpailu jännitti hurjan paljon. Olin kokeillut lajia treeneissä vain kerran, ja nyt jo olin menossa kilpailuun. Kaikki kilpailijat tuntuivat paljon paremmilta ja kokeneemmilta kuin minä,. Olinhan aloittanut lajin vasta pari viikkoa aikaisemmin niinkin vanhana kuin 11-vuotiaana! Kilpailun jälkeen olikin fiilis sitten todella hämmentynyt. Mitä ihmettä, minähän voitin!
Oikeastaan nykyään lähinnä naurattaa tuo, että silloin 11-vuotiaana luulin olevani jotenkin liian vanha aloittamaan lajia. Olisihan sitä ehtinyt vielä monta vuotta myöhemminkin. Kysykää vaikka Ville Keskiseltä tai Juho Pirskaselta.
Toki tuosta päivästä meni vielä monta vuotta siihen, että aloin keskittyä vain yleisurheiluun. Mutta hiljalleen muut lajit alkoivat jäädä pois, kun huomasin pärjääväni yleisurheilussa paremmin kuin muissa lajeissa. Mikäpä sitä motivoisi paremmin kuin se, että huomaa olevansa jossain ihan hyvä? Kun 17-vuotiaana sain ensimmäisen sm-mitalini pituushypystä, alkoi lajivalinta yleisurheilun sisälläkin selkiytyä.
Mutta kisoissa onnistumiset eivät missään nimessä ole olleet ainoa syy lajin parissa pysymiseen. Suurin merkitys on kuitenkin sillä, että tämä touhu on keskimäärin ihan järjettömän hauskaa! Yksi tärkeä tekijä siihen on, että vaikka valmentajat ja treeniryhmät ovat välillä vaihtuneet, käytännössä aina ympärillä on ollut mahtava treeniporukka. Mielikuva yksilöurheilijasta yksin suolla tarpovana pakkomielteisenä olentona on ainakin oman treeniympäristöni kohdalla hyvin kaukana totuudesta. Itse ainakin nautin ihan aidosti urheilijan elämästä!
Tuomas Rouvali
Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti