En olisi koskaan uskonut, että minusta tulee vielä joskus kestävyysjuoksija. Olen pienestä pitäen tykännyt kyllä liikkua ja pelailla erilaisia liikuntapelejä. Muut lapset tykkäsivät kovasti katsoa Pikku Kakkosta ja muita lastenohjelmia, mutta minua ei koskaan ole kiinnostanut istua telkkarin äärellä. Halusin aina olla pihalla leikkimässä poliisia ja rosvoa tai lipunryöstöä. Tykkäsin pelata kaikkia pelejä, missä sai juosta ja liikkua.
Ala-aste aikana isäni olisi halunnut viedä minut futisreeneihin, äitini halusi, että aloittaisin partion ja mummini halusi, että minusta tulisi huippu pianisti. Futisreeneihin en suostunut menemään, partiota ja pianonsoittoa kokeilin, mutta myöhemmin huomasin, että jaksoin käydä niissä vain sen takia, että niiden jälkeen pääsi yleisurheilukouluun. Muut harrastukset jäivätkin pois, aloitettuani yleisurheilun.
10-vuotiaana menin siskoni kanssa yhdessä yleisurheilukouluun, jotka pidettiin kaksi kertaa viikossa. Näissä reeneissä parasta olivat leikkimieliset viestit, volttimontussa hyppiminen sekä salaa syödyt keksit kesken reenien. Tylsintä oli alku- ja loppuverryttelyt, joita en jaksanut koskaan edes juosta.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kiinnostumaan myös kilpailemisesta ja sainkin oman henkilökohtaisen valmentajan 15-vuotiaana. Halusin kisata 60m ja pituushypyssä. En kuitenkaan koskaan pärjännyt näissä lajeissa. Valmentajani sai minut pikku hiljaa juoksemaan myös hieman pidempiä matkoja, sillä hän näki, ettei minusta ole pikajuoksijaksi. Juoksin ensimmäisen 400m lukiossa. Tämä meni reenimäärään nähden hyvin, joten siirryin pikkuhiljaa enemmän juoksemaan ratakierroksen kisoja.
Myöhempinä vuosina uskalsin kokeilla valmentajien suosituksesta myös 800m sekä vielä myöhemmin 1500m. Muistan kun lähdin juoksemaan maailmanennätysvauhdilla ensimmäistä 1500m kisaa, mutta tietäähän sen miten lopussa kävi. Tämän jälkeen ajattelinkin, ettei se ole minun matkani. Ensimmäiset SM-kisani olivat 2005 Lahdessa järjestetyt viestit, johon osallistuimme 4x100m. Tällöinkään en tiennyt vielä urheilijan elämästä mitään, sillä söin aamupalaksi vain domino-keksejä.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin juoksemaan enemmän kestävyysmatkoja. Huomasin, että pärjäsin niillä matkoilla paljon paremmin. Olisi ehkä pitänyt jo aikaisemmin kuunnella valmentajia, jotka sanoivat, että kestävyysmatkat tulee olemaan se minun juttuni. Aloin kehittymään urheilijana, sekä samalla siinä, miten urheilijan tulee elää.
Haluankin kiittää valmentajia, jotka ovat jaksaneet tehdä arvokasta ja pitkäjänteistä työtä kanssani.
Maria Murtorinne-Taskinen
Maria Murtorinne-Taskinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti