Ensimmäinen muistoni nopeudesta on peräisin esikoulun pihalta. Me lapset asettauduimme riviin ovien eteen odottamaan hoitotädin lupaa rynnätä läheiselle leikkikentälle. Maalissa odotti tavoittelemisen arvoinen palkinto: voittaja pääsisi keinumaan parhaaseen keinuun tai valitsemaan hienoimman lelun varastosta ensimmäisenä. Kun lupa viimein tuli, kaikki juoksivat sen minkä kintuistaan pääsivät. Hämmästyksekseni huomasin olevani perillä ensimmäisten joukossa, heti nopeimman pojan kannoilla. Silloin tajusin, että osaan jotain, mitä kaikki muut eivät. Koulun liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa menestyin erityisesti nopeutta vaativissa lajeissa. Voittaminen tuntui ihan hyvältä, mutta enemmän nautin vain juoksemisesta, koska se tuntui hyvin luontaiselta. Kymmenottelua aikoinaan harrastaneen isäni kannustamana aloin pikkuhiljaa käydä piirikunnallisissa kisoissa ja jossain vaiheessa aloin myös harjoitella vähän, mikä ei ollut minusta kuitenkaan kovin hauskaa ja jätinkin surutta treenejä väliin, jos siltä tuntui. Kokeilin myös lentopalloa, mutta se ei ollut minua varten. Totesin olevani yksilöurheilija henkeen ja vereen, enkä osannut antaa kaikkea itsestäni joukkueen kanssa.
Kesti muutamia vuosia, ennen kun ymmärsin harjoittelemisen ja kilpailumenestymisen välisen yhteyden. Ensimmäisen oikean valmentajan sain lukiossa ja urheilusta alkoi muodostua iso osa elämääni. Aloin päästä myös harjoittelun makuun ja opin pitämään siitä. Kotikuntani Leppävirran harjoitusolosuhteissa oli kuitenkin toivomisen varaa, minkä tajusin muutettuani lukion jälkeen Kuopioon. Sain ympärilleni motivoituneen harjoitusryhmän, valmentajan seuraamaan treenejä ja mahdollisuuden juosta sisähallissa vuoden jokaisena päivänä. Aloitin myös lääketieteen opinnot, mikä toimii loistavana vastapainona. Elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän urheilun ympärillä, kun ymmärsin myös laadukkaan levon ja ravinnon tärkeyden. Kehitystä alkoi tulla ja opin myös todella nauttimaan kilpailemisesta ja sen tuomasta jännityksestä. Nykyään nautin treenaamisesta suunnattomasti ja ahdistun kovasti, jos en jostain syystä pääse harjoittelemaan.
Vaikka olen tullut pitkän matkan urheilijana muutamassa vuodessa, koen, että minulla on edelleen paljon kehitettävää ja opittavaa. Tulevaisuudelta toivon paljon terveitä kausia urheilun parissa ja kehitystä, jonka eteen aion tehdä kovasti töitä. En tee tätä pelkästään jalometallin kiilto silmissä vaan, koska rakastan urheilemista. Olen varma, että tulen kiikkustuolissa muistelemaan näitä vuosia elämäni parhaimpina.
- Aino Mikkola
Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti