YHDEKSÄN VUODEN MATKA JUOKSIJAKSI

Kuopiossa 2010,
tuskaisella ilmeellä tulee painettua edelleen tätä samaa rataa.

On aurinkoinen kesäpäivä heinäkuussa 2006. Väinölänniemen urheilukentällä käy kova kuhina ennen 600m viestejä. Lähettäjän pilli soi ja vähän ajan päästä lähtölaukaus kajahtaa. Kilpailu Pohjois-Savon piirinmestaruudesta alkaa. 

Ensimmäisen osuuden juoksijoiden ollessa vauhdissa seuraavien osuuksien juoksijat odottavat jo jännittyneinä omaa osuuttaan. Mutta yhdelle toisen osuuden juoksijoista oma osuus on erityisen tärkeä ja jännittävä. Tämä pieni, 9-vuotias, verkkareita päällään pitävä pojankloppi olin minä. 

Muistan vieläkin kuinka ylpeä olin, kun pääsin juoksemaan Sisu-Veikkojen joukkueeseen piirinmestaruuskilpailuihin. Se oli myös elämäni ensimmäinen kilpailu johon osallistuin. Minua jännitti kovasti ja en tiennyt miten toimia kilpailuissa. Onneksi muut joukkuelaiset auttoivat.

Vihdoin oma osuuteni alkoi ja lähdin matkaan. 600m on pitkä matka ensikertalaiselle, mutta muistaakseni selvisin omasta osuudestani yllättävän hyvin.

Isäni oli ylpeä juoksustani ja halusin päästä uudestaan juoksemaan kilpaa mahdollisimman pian. Sille tielle jäin. Siitä on kohta yhdeksän pitkää vuotta, kun aloitin juoksemaan kilpaa. Niin se aika rientää.

Kilpailukärpäsen puremana kilpailin melkein kaikissa mahdollisissa lajeissa, mutta yksi oli jo tuolloin ylitse muiden – juoksu. Kestävyysjuoksuun hurahdin sattuman kautta. Sisu- Veikot tarvitsivat milloin mihinkin kilpailuun kestävyysmatkoille juoksijaa ja usein miten seura valitsi minut. Vaikka lähtökohtaisesti kestävyysjuoksu tuntuukin pahalle, opin pitämään siitä. Hitaasti kestävyysjuoksusta tuli päälajini.

Toisaalta fyysisesti sovin paremmin pitemmille matkoille kuin pikajuoksuun ja siksi ehkä alkuaikojeni valmentajat suosittelivat minua juoksemaan pidempiä matkoja.

Olen usein miettinyt miksi päädyin juuri kestävyysjuoksuun. Vielä tänäänkään en ole saanut asiaan varmuutta. Juokseminen itsessään on paras asia elämässäni ja se on antanut minulle paljon jo tähänkin asti. Ehkä lajin raakuus ja kauneus säestettynä hetkittäisellä pahalla ololla ovat ne asiat, jotka saavat minua juoksemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Juoksusta on tullut nykyään tärkein osa elämääni ja panostan siihen täysillä, että jonain päivänä minusta tulisi huippujuoksija.

Ehkä vanha sanonta onkin oikeassa: ”mitä pidempi matka sitä hölmömpi jätkä”. Myös Sami Jauhojärvi on sanonut asiasta hyvin: ” Mentaalisesti sitä on aina vähän sairas, jos harrastaa kestävyysurheilua”. Kestävyysjuoksu haastaa koko ajan omia fyysisiä ja henkisiä rajoja, joita haluan aina kehittää paremmaksi. Tämän takia ehkä eniten juoksua rakastankin.

Mikko Hirvonen