Olen pienestä pitäen riekkunut ulkona kavereitten ja vanhempien kanssa. Kesät kului kirkkistä tai muita pihapelejä pelatessa, talvet hiihtäessä ja pulkkamäessä. En harrastanut oikeastaan juuri mitään, mutta liikuin paljon leikkien myötä. No, painia kyllä harrastin - yhden päivän. Kun valmentaja otti metrin pituisesta kalpeasta ruikulasta kiinni ja nakkasi niskalenkillä pari kertaa mattoon, huomasin melko pian, että mahdollisesti tässä trikoojumpassa parhaat kykyni eivät tule pääsemään esille.
8-vuotiaana Leppävirralle muutettuani aloin käymään Virin liikkarissa. Siellä pääsin kokeilemaan lukuisia ratoja: juoksuratoja, temppuratoja, heittoratoja, hyppelyratoja, jumpparatoja, kuntopiiriratoja, rytmiratoja, koordinaatioratoja... Koposen Ilpo oli kovin ratajäbä, mutta kehotti kokeilemaan muutakin kuin hänen ratojaan. Ilpo ja ala-asteen opettajani, entinen lahjakas maileri (1500m: tasan neljä) Vesa Kosamo, kannustivat osallistumaan koulujenväliseen maastojuoksukilpaan. En voittanut.
Muutama vuosi myöhemmin radat alkoivat muuttua harjoitteluksi. Mukaan olivat tulleet pesäpallo ja maastohiihto oheisharjoituksineen. Pesäpalloharjoituksissa opettelin pelaamaan pesäpalloa, maastohiihtoharjoituksissa maastohiihtämään. Hiihtoharjoittelu tuotti tulosta: luokkani kahden hiihtolupauksen vanavedessä lunastin ensimmäiset podiumpaikkani koulujenvälisistä hiihdoista ja pääsin mukaan Virin viestiporukkaan. Sama kolmikko kisasi kesällä tartanilla ja tekaisi muutaman piirinennätyksenkin pitkissä viesteissä.
Jossakin vaiheessa huomasin, että lihassoluni eivät ole yhtä kuin nopeita kuin Karibian meren kavereilla. Rinttimatkojen kisat vähenivät ja heitot ja hypyt jäivät lähes kokonaan pois. Päätin, että minusta tulee pesäpalloilija, pitkänmatkan juoksija, hiihtäjä tai kaikki edellämainitut. Ajatus huippupesäpallistista yllättäen hiipui, kun junnukenttä kasvoi isompaan mittaan ja heittokäsi ei meinannut riittää vanhalla kentälläkään. Lupauksia antava kärkietenijän pesäpalloura päättyi 14-vuotiaana, kun kauden ensimmäisessä pelissä ensimmäinen lyönti losahti lonkkaan, muutaman sentin päähän kalleuksista. Siitä kehkeytyi pienimuotoinen pallokammo etukentällä pelaamiseen. Kärkkymisen ja jatkuvan pesänvälien hinkkaamisen myötä kantapäät rupesivat oireilemaan, jolloin päätin iskeä räpylän naulaan.
Hiihdossa puolestaan mätimme kovaa tulosta Tuken ja Valtsun kanssa. Hopeasommassa vuotta vanhempien sarjan viestissä nappasimme yllättäen neljännen sijan, jonka seuraavana vuonna kirkastimme Vuokatin vaaran kupeessa kultaiseksi. Ylämäissä pystyin haastamaan toiset, mutta alamäissä ja tasaisilla ukkoa lappoi turhan paljon ohi. Olotila suksella rupesi muistuttamaan painisalin ruipeloa: olin lyhyempi kuin kavereitten sauvat. Toistuva suksien säätäminen luistotesteineen ja voiteluineen ärsytti. Halusin keskittyä tekemiseen, lajiin, jossa välineillä ei ole niin suurta merkitystä. Vuotta myöhemmin viesteissä sauvan remmin aukeamin suututti niin pahasti, että päätin ryhtyä kuntohiihtäjäksi.
Lajivalikoima typistyi parissa vuodessa ja jäljelle jäi nylkky. Kun pääsin keskittymään siihen, mikä kiinnosti eniten, alkoi vähitellen tulla jo jonkinlaista tulosta. Parin vuoden reenin jälkeen roikuin vuosikausia ikäluokkaani hallinneiden jannujen kintereillä. Joskus pääsin nappaamaan pari arvokasta päänahkaa ja tuulettamaan voittajana.
-Vili Holopainen
Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti