TIENI PIKAJUOKSUN PARIIN

Ensimmäinen muistoni nopeudesta on peräisin esikoulun pihalta. Me lapset asettauduimme riviin ovien eteen odottamaan hoitotädin lupaa rynnätä läheiselle leikkikentälle. Maalissa odotti tavoittelemisen arvoinen palkinto: voittaja pääsisi keinumaan parhaaseen keinuun tai valitsemaan hienoimman lelun varastosta ensimmäisenä. Kun lupa viimein tuli, kaikki juoksivat sen minkä kintuistaan pääsivät. Hämmästyksekseni huomasin olevani perillä ensimmäisten joukossa, heti nopeimman pojan kannoilla. Silloin tajusin, että osaan jotain, mitä kaikki muut eivät. 

Koulun liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa menestyin erityisesti nopeutta vaativissa lajeissa. Voittaminen tuntui ihan hyvältä, mutta enemmän nautin vain juoksemisesta, koska se tuntui hyvin luontaiselta. Kymmenottelua aikoinaan harrastaneen isäni kannustamana aloin pikkuhiljaa käydä piirikunnallisissa kisoissa ja jossain vaiheessa aloin myös harjoitella vähän, mikä ei ollut minusta kuitenkaan kovin hauskaa ja jätinkin surutta treenejä väliin, jos siltä tuntui. Kokeilin myös lentopalloa, mutta se ei ollut minua varten. Totesin olevani yksilöurheilija henkeen ja vereen, enkä osannut antaa kaikkea itsestäni joukkueen kanssa.

Kesti muutamia vuosia, ennen kun ymmärsin harjoittelemisen ja kilpailumenestymisen välisen yhteyden. Ensimmäisen oikean valmentajan sain lukiossa ja urheilusta alkoi muodostua iso osa elämääni. Aloin päästä myös harjoittelun makuun ja opin pitämään siitä. Kotikuntani Leppävirran harjoitusolosuhteissa oli kuitenkin toivomisen varaa, minkä tajusin muutettuani lukion jälkeen Kuopioon. Sain ympärilleni motivoituneen harjoitusryhmän, valmentajan seuraamaan treenejä ja mahdollisuuden juosta sisähallissa vuoden jokaisena päivänä. Aloitin myös lääketieteen opinnot, mikä toimii loistavana vastapainona. Elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän urheilun ympärillä, kun ymmärsin myös laadukkaan levon ja ravinnon tärkeyden. Kehitystä alkoi tulla ja opin myös todella nauttimaan kilpailemisesta ja sen tuomasta jännityksestä. Nykyään nautin treenaamisesta suunnattomasti ja ahdistun kovasti, jos en jostain syystä pääse harjoittelemaan. 

Vaikka olen tullut pitkän matkan urheilijana muutamassa vuodessa, koen, että minulla on edelleen paljon kehitettävää ja opittavaa. Tulevaisuudelta toivon paljon terveitä kausia urheilun parissa ja kehitystä, jonka eteen aion tehdä kovasti töitä. En tee tätä pelkästään jalometallin kiilto silmissä vaan, koska rakastan urheilemista. Olen varma, että tulen kiikkustuolissa muistelemaan näitä vuosia elämäni parhaimpina. 

- Aino Mikkola

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

KUINKA EKSYIN HIEKKALAATIKOLLE?

Muutama viikko sitten kuulin äidiltäni hauskan tarinan lapsuudestani. Olin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja mummoni oli ollut hoitamassa minua päivän tai pari. Kun vanhemmat hakivat minut takaisin, oli mummo kommentoinut käytöstäni hieman tuohtuneena. ”Eikö se Tuomas osaa kävellä, kun joka paikkaan on sisälläkin pakko mennä pomppien?” Intoa hyppylajeihin on siis löytynyt jo aika pitkään! Vähän myöhemminkin lapsena tuli liikuttua ja urheiltua järjettömän paljon ja todella monipuolisesti.

Vaikka alakouluikäisenä urheilinkin paljon ja monipuolisesti, oli jalkapallo ainoa laji, jota harrastin silloin varsinaisesti urheiluseurassa. Suurin osa liikunnasta oli kavereiden kanssa ulkona pelailua. Ja niitä pelejähän riitti. Varmasti kokeiltiin keskenämme kaikki mahdolliset lajit läpi (joo okei ei ihan kaikkia, vesipalloa en ole tainnut kokeilla :D). Yleisurheilulla oli vielä tässä vaiheessa hyvin pieni rooli.

Ensimmäisen kerran yleisurheilutreeneissä tosin kävin jo 7- tai 8-vuotiaana. Olin seurannut yleisurheilua innokkaasti televisiosta ja ennen treenejä olinkin aivan täpinöissäni siitä, että tänään pääsen heittämään keihästä, hyppäämän korkeutta ja tekemään kaikkea muuta hauskaa. Päivän lajien odottaminen oli todella jännittävää. Tuo odotus kestikin sitten noin neljä vuotta. Leikimme nimittäin koko tunnin hippaleikkejä ja kaikkea muuta tylsää. Ei kiinnostanut yhtään tulla uudestaan! Mieluummin menin pelaamaan jalkapalloa.

Seuraavan kerran eksyin yleisurheilukentälle 11-vuotiaana hieman sattuman kautta. Isä vei pikkusiskoani Eveä, joka on muuten myös Team Hovin jäsen ja se meidän perheen oikeasti hyvä urheilija, kokeilemaan yleisurheilua. Juuri ennen lähtöä minäkin tuppauduin mukaan. Onneksi ryhmään pääsi vähän lyhyemmälläkin varoitusajalla. Tällä kertaa touhu olikin jo mukavampaa, ja jo muutaman viikon kuluttua huomasin olevani matkalla kohti Vattenfall-seuraottelua. Siellä hyppäsin kolmiloikkaa ja kilpailu jännitti hurjan paljon. Olin kokeillut lajia treeneissä vain kerran, ja nyt jo olin menossa kilpailuun. Kaikki kilpailijat tuntuivat paljon paremmilta ja kokeneemmilta kuin minä,. Olinhan aloittanut lajin vasta pari viikkoa aikaisemmin niinkin vanhana kuin 11-vuotiaana! Kilpailun jälkeen olikin fiilis sitten todella hämmentynyt. Mitä ihmettä, minähän voitin!

Oikeastaan nykyään lähinnä naurattaa tuo, että silloin 11-vuotiaana luulin olevani jotenkin liian vanha aloittamaan lajia.  Olisihan sitä ehtinyt vielä monta vuotta myöhemminkin. Kysykää vaikka Ville Keskiseltä tai Juho Pirskaselta.

Toki tuosta päivästä meni vielä monta vuotta siihen, että aloin keskittyä vain yleisurheiluun. Mutta hiljalleen muut lajit alkoivat jäädä pois, kun huomasin pärjääväni yleisurheilussa paremmin kuin muissa lajeissa. Mikäpä sitä motivoisi paremmin kuin se, että huomaa olevansa jossain ihan hyvä? Kun 17-vuotiaana sain ensimmäisen sm-mitalini pituushypystä, alkoi lajivalinta yleisurheilun sisälläkin selkiytyä.

Mutta kisoissa onnistumiset eivät missään nimessä ole olleet ainoa syy lajin parissa pysymiseen. Suurin merkitys on kuitenkin sillä, että tämä touhu on keskimäärin ihan  järjettömän hauskaa! Yksi tärkeä tekijä siihen on, että vaikka valmentajat ja treeniryhmät ovat välillä vaihtuneet, käytännössä aina ympärillä on ollut mahtava treeniporukka. Mielikuva yksilöurheilijasta yksin suolla tarpovana pakkomielteisenä olentona on ainakin oman treeniympäristöni kohdalla hyvin kaukana totuudesta. Itse ainakin nautin ihan aidosti urheilijan elämästä!

Tuomas Rouvali

Team H.O.V.I:n yhteistyökumppanuudet myy 

Oy Business Athletics Ltd.

NÄIN MINUSTA TULI JUOKSIJA

Olen kilpaillut pelkästään juoksumatkoilla jo melkein 6 vuotta. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että minusta tulisi loppujen lopuksi puolimaileri.

Perheeni on harrastanut aina kaikenlaista liikuntaa monipuolisesti, joten innostus liikkumiseen on varmasti peräisin sieltä. Kävimme pyöräilemässä, hiihtämässä ja  uimassa sekä pelasimme tennistä, jääkiekkoa, jalkapalloa ja muita pallopelejä. Olen myös kokeillut urheiluseuroissa uintia, lentopalloa, luistelua sekä jalkapalloa ennen yleisurheilun aloittamista.

Liikkumisen tuoman nautinnon lisäksi huomasin jo varhain, että minulla on korkea kilpailuvietti. Halusin kilpailla kaikessa mahdollisessa sisarusteni kanssa. Leikimme olevamme  maailmanmestareita ja kilpailimme toisiamme vastaan eri urheilulajeissa. Osallistuin myös sekä juoksussa että hiihdossa erilaisiin Hippokisoihin, Tenavakisoihin ja kyläkisoihin.  

Kun aloitin koulun, sain myös kilpailla koulujen välisissä kisoissa, mistä löysinkin lopulta suuremman kipinän juoksemiseen. Pelasin silloin  jalkapalloa joukkueessa, mutta halusin kilpailemisesta innostuneena aloittaa myös  yleisurheilun. Ihailin myös kuopiolaista 400metrin juoksijaa Kirsi Mykkästä ja hänen saavutuksiaan, mikä kannusti myös harrastuksen aloittamiseen. Harjoittelimme yleisurheilukoulussa kaikkia eri lajeja vuorotellen. Pian huomasin kuitenkin, etteivät heittolajit olleet minun juttuni. Eniten pidinkin juuri juoksemisesta ja pituudesta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut yhtään pidempien matkojen juoksu, vaan halusin aina juosta  täysiä. Alkuverkkana kentän kiertäminen ei ollut hauskaa, vaan olisin halunnut pelata pelejä ja hyppiä volttimontussa.

Kun olin noin 13-vuotias, sain ensimmäisen ”oman” valmentajan. Siirryin ryhmään, jossa oli lisäkseni vain 5 muuta tyttöä. Innostukseni yleisurheiluun kasvoikin oman ryhmän myötä, ja huomasin viihtyväni koko ajan enemmän yu-treeneissä kuin jalkapalloharjoituksissa. Ryhmässämme oli hyvä henki ja kisamatkat olivat joka kesän kohokohtia. Harrastin kuitenkin molempia lajeja 8.luokalle asti, jolloin futisjoukkueemme hajosi. Lajivalinta oli siis tehty, kun en enää halunnut jatkaa toisessa joukkueessa pelaamista. Joukkueurheilu ei muutenkaan ollut minulle niin mieleistä kuin yksilöurheilu. Harjoituksissa toki yhdessä treenaaminen oli hauskaa, mutta kisoissa/peleissä huomasin olevani enemmän yksilöurheilija. Oli motivoivaa huomata, kuinka pelkästään oma tekeminen vaikuttaa lopputulokseen. 

Yleisurheilulajeista juoksu tuntui heti omimmalta, mutta juoksin alussa vain pikamatkoja. Muistan sanoneeni jopa ”Minusta ei kyllä koskaan tule yli ratakierroksen juoksijaa”. Piiri- ja alueleireillä valitsin aina pikajuoksuryhmän ja ihmettelin, kuinka kestävyysryhmäläiset jaksoivat juosta niin paljon. No, koskaan ei kuitenkaan kannattaisi sanoa ei koskaan.. Pikkuhiljaa aloin pitämään myös niistä pitkistä juoksumatkoista. Koska silloinen treeniryhmämme kävi otteluissa, joutui viimeisenä lajina juoksemaan 600m. Pärjäsinkin hyvin, eikä se niin kamalalta tuntunutkaan. Huomasinkin monien kisojen myötä, että nopeuskestävyys on paras ominaisuuteni ja olin löytänyt itselleni sopivimman lajin.

Oman lajin löytymisen jälkeen olen saanutkin kokea urheilun parissa mahtavia hetkiä, mutta myös vaikeampia kausia. Onneksi valmentajat ja muut tärkeät ihmiset ovat aina jaksaneet kannustaa ja tukea loukkaantumisten hetkillä, silloinkin kun oma usko tekemiseen on ollut koetuksella. Kiitos kaikille teille! Tiedän parhaimpien urheiluhetkien olevan kuitenkin vielä edessä. Nykyisin olisi vaikeaa kuvitella ettei juoksisi, niin tärkeä osa elämää siitä on tullut.

Marianne Pitkänen

KUINKA MINUSTA TULI 400M:N JUOKSIJA

Tarinahan on aika mielenkiintoinen, sillä en ikinä uskonut olevani nyt yleisurheilija. 

Innostuin urheilusta myöhemmin kuin muut ikäiseni lapset, vasta kymmenen vuotiaana. Parhaat kaverini pelasivat joko jääkiekkoa tai jalkapalloa, eli suomalaisille niitä suosituimpia joukkuelajeja. Jääkiekko vei minut sitten mukanaan ja myöhemmin 11-vuotiaana aloitin myös vähemmän tunnetun mikroautoilun. Urheilun pariin en siis saapunut silkasta omasta halusta, vaan kaverieni kannustuksella. 

Muutaman vuoden päästä aloittamisesta huomasin olevani lahjakas jääkiekossa sekä mikroautoilussa. Jääkiekossa olin noussut silloisen joukkueeni parhaaksi puolustajaksi ja mikroautoilussa ajoin SM-sarjaa aivan suomen kärjessä. Tykkäsin todella paljon vauhdista ja liikkeestä, joita harrastukseni toivat, sillä olin todella energinen, rasavilli ja hieman sekaisinkin nuorempana. Kasvoin fyysisesti varhaisemmin kuin muut ikäiseni pelaajat ja harjoittelin isäni alaisuudessa, mikä teki minusta yhden ikäluokkani parhaimmista pelaajista. Pääsin juniori maajoukkueeseen mukaan, mutta sitten alkoivat ongelmat, nimittäin ne jääkiekossa kuuluisat loukkaantumiset. Lopetin myös noin 15-vuotiaana mikroautoilun sillä olin kasvanut liian pitkäksi ja saanut lihasmassaa, joten kasvoin niin sanotusti ulos mikroautosta.

Minä maajoukkue paidassa

Maajoukkueeseen pääsyn jälkeen Oulun kärpät tarjosi minulle sopimusta, johon tartuin empimättä. Se oli yksi urani hienoimmista kokemuksista, jota en unohda koskaan. Jouduin kuitenkin samaan aikaan ensimmäiseen polvileikkaukseeni, mikä teki pelaamisesta hankalaa. Kärpät ei pitkään katellut polvivammaista pelaajaa, joten sain niin sanotusti potkut ja tapahtumarikkaiden vuosien ja ankaran kuntouttamisen jälkeen päädyin tänne Kuopioon pelaamaan Kalpaan.

15-vuotiaasta 18-vuotiaaksi kävin yhteensä neljässä polvileikkauksessa ja sain tietää lopulta mistä polviongelmat johtuivat. Olin syntynyt muutama kuukausi liian aikaisin keskosena, joten reisiluun ja sääriluun päähän ei ollut kehittynyt tarpeeksi syvää uraa polvilumpiolle, mikä johti lumpion sijoiltaan menoon. Olin siis tapellut neljä vuotta leikkauksien kanssa ja sain vasta sitten tietää, että minulla onkin rakenteellinen vaiva. Vain todella iso leikkaus, mistä toipuminen olisi kestänyt 1-2 vuotta, olisi voinut pelastaa urani. Se pisti lahjakkaan jääkiekkoilijan kovaan paikkaan, sillä kyllä minä halusin 40-vuotiaanakin vielä pystyä kävelemään.

En osannut tehdä silloin päätöstä jatkanko pelaamista vai lopetanko, mutta onneksi (nyt voin sanoa onneksi) samaan aikaan minulle ilmeni krooninen suolistotulehdus eli parantumaton autoimmuuni sairaus. 2013 joulukuussa jouduin sairaalaan sänkypotilaaksi yli kuukaudeksi. Laihduin 24 kiloa ja vain suonensisäisesti annettava ravinto piti minut hengissä, sillä suolistotulehduksessa mikään ravintoaine ei imeydy suunkautta syötäessä. Onneksi tyttöystäväni Kirsi Pekkanen jaksoi käydä kannustamassa minua joka päivä. Sairaalasta päästyäni en kyennyt kävelemään ensimmäisinä viikkoina 200m metriä pidemmälle, joten oli aika helppo päätös lopettaa myös jääkiekko.

En oikein itsekään tiedä, mikä sai minut aloittamaan juoksun. Aloitin itseni kuntouttamisen pikkuhiljaa kuopiohallilla, missä Kirsikin harjoitteli yhdessä valmentajansa Olli Pulkkasen kanssa. Sain ruveta käymään samoissa aamutreeneissä ja myöhemmin Olli antoi luvan lähteä hänen ja Kirsin mukaan Italiaan treenileirille. Italiassa tein samat treenit, joten hivuttauduin vähitellen mukaan juoksijaksi. Kirsi ei aluksi oikein asiasta innostunut, mutta mietinnän jälkeen sain Kirsiltäkin luvan tulla saman valmentajan alaisuuteen mukaan. Siitä alkoi huhtikuussa 2014 juoksijan ura, mistä olen todella iloinen kaikkien vaikeuksien ja kokemuksien jälkeen. Olen huomannut kuluvan vuoden aikana, että minullahan on lahjoja juoksuunkin, mikä on enemmän kuin lottovoitto jääkiekko uran loppumisen jälkeen. Löysin uudestaan ilon urheilemiseen, ja tiedän, että voin vielä saavuttaa juoksijana vaikka mitä.  

Ville Keskinen