YHDEKSÄN VUODEN MATKA JUOKSIJAKSI

Kuopiossa 2010,
tuskaisella ilmeellä tulee painettua edelleen tätä samaa rataa.

On aurinkoinen kesäpäivä heinäkuussa 2006. Väinölänniemen urheilukentällä käy kova kuhina ennen 600m viestejä. Lähettäjän pilli soi ja vähän ajan päästä lähtölaukaus kajahtaa. Kilpailu Pohjois-Savon piirinmestaruudesta alkaa. 

Ensimmäisen osuuden juoksijoiden ollessa vauhdissa seuraavien osuuksien juoksijat odottavat jo jännittyneinä omaa osuuttaan. Mutta yhdelle toisen osuuden juoksijoista oma osuus on erityisen tärkeä ja jännittävä. Tämä pieni, 9-vuotias, verkkareita päällään pitävä pojankloppi olin minä. 

Muistan vieläkin kuinka ylpeä olin, kun pääsin juoksemaan Sisu-Veikkojen joukkueeseen piirinmestaruuskilpailuihin. Se oli myös elämäni ensimmäinen kilpailu johon osallistuin. Minua jännitti kovasti ja en tiennyt miten toimia kilpailuissa. Onneksi muut joukkuelaiset auttoivat.

Vihdoin oma osuuteni alkoi ja lähdin matkaan. 600m on pitkä matka ensikertalaiselle, mutta muistaakseni selvisin omasta osuudestani yllättävän hyvin.

Isäni oli ylpeä juoksustani ja halusin päästä uudestaan juoksemaan kilpaa mahdollisimman pian. Sille tielle jäin. Siitä on kohta yhdeksän pitkää vuotta, kun aloitin juoksemaan kilpaa. Niin se aika rientää.

Kilpailukärpäsen puremana kilpailin melkein kaikissa mahdollisissa lajeissa, mutta yksi oli jo tuolloin ylitse muiden – juoksu. Kestävyysjuoksuun hurahdin sattuman kautta. Sisu- Veikot tarvitsivat milloin mihinkin kilpailuun kestävyysmatkoille juoksijaa ja usein miten seura valitsi minut. Vaikka lähtökohtaisesti kestävyysjuoksu tuntuukin pahalle, opin pitämään siitä. Hitaasti kestävyysjuoksusta tuli päälajini.

Toisaalta fyysisesti sovin paremmin pitemmille matkoille kuin pikajuoksuun ja siksi ehkä alkuaikojeni valmentajat suosittelivat minua juoksemaan pidempiä matkoja.

Olen usein miettinyt miksi päädyin juuri kestävyysjuoksuun. Vielä tänäänkään en ole saanut asiaan varmuutta. Juokseminen itsessään on paras asia elämässäni ja se on antanut minulle paljon jo tähänkin asti. Ehkä lajin raakuus ja kauneus säestettynä hetkittäisellä pahalla ololla ovat ne asiat, jotka saavat minua juoksemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Juoksusta on tullut nykyään tärkein osa elämääni ja panostan siihen täysillä, että jonain päivänä minusta tulisi huippujuoksija.

Ehkä vanha sanonta onkin oikeassa: ”mitä pidempi matka sitä hölmömpi jätkä”. Myös Sami Jauhojärvi on sanonut asiasta hyvin: ” Mentaalisesti sitä on aina vähän sairas, jos harrastaa kestävyysurheilua”. Kestävyysjuoksu haastaa koko ajan omia fyysisiä ja henkisiä rajoja, joita haluan aina kehittää paremmaksi. Tämän takia ehkä eniten juoksua rakastankin.

Mikko Hirvonen

KUINKA MINUSTA TULI KESTÄVYYSJUOKSIJA

En olisi koskaan uskonut, että minusta tulee vielä joskus kestävyysjuoksija. Olen pienestä pitäen tykännyt kyllä liikkua ja pelailla erilaisia liikuntapelejä. Muut lapset tykkäsivät kovasti katsoa Pikku Kakkosta ja muita lastenohjelmia, mutta minua ei koskaan ole kiinnostanut istua telkkarin äärellä. Halusin aina olla pihalla leikkimässä poliisia ja rosvoa tai lipunryöstöä. Tykkäsin pelata kaikkia pelejä, missä sai juosta ja liikkua.

 Ala-aste aikana isäni olisi halunnut viedä minut futisreeneihin, äitini halusi, että aloittaisin partion ja mummini halusi, että minusta tulisi huippu pianisti. Futisreeneihin en suostunut menemään, partiota ja pianonsoittoa kokeilin, mutta myöhemmin huomasin, että jaksoin käydä niissä vain sen takia, että niiden jälkeen pääsi yleisurheilukouluun. Muut harrastukset jäivätkin pois, aloitettuani yleisurheilun. 

10-vuotiaana menin siskoni kanssa yhdessä yleisurheilukouluun, jotka pidettiin kaksi kertaa viikossa. Näissä reeneissä parasta olivat leikkimieliset viestit, volttimontussa hyppiminen sekä salaa syödyt keksit kesken reenien. Tylsintä oli alku- ja loppuverryttelyt, joita en jaksanut koskaan edes juosta. 

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kiinnostumaan myös kilpailemisesta ja sainkin oman henkilökohtaisen valmentajan 15-vuotiaana. Halusin kisata 60m ja pituushypyssä. En kuitenkaan koskaan pärjännyt näissä lajeissa. Valmentajani sai minut pikku hiljaa juoksemaan myös hieman pidempiä matkoja, sillä hän näki, ettei minusta ole pikajuoksijaksi. Juoksin ensimmäisen 400m lukiossa. Tämä meni reenimäärään nähden hyvin, joten siirryin pikkuhiljaa enemmän juoksemaan ratakierroksen kisoja. 

Myöhempinä vuosina uskalsin kokeilla valmentajien suosituksesta myös 800m sekä vielä myöhemmin 1500m. Muistan kun lähdin juoksemaan maailmanennätysvauhdilla ensimmäistä 1500m kisaa, mutta tietäähän sen miten lopussa kävi. Tämän jälkeen ajattelinkin, ettei se ole minun matkani. Ensimmäiset SM-kisani olivat 2005 Lahdessa järjestetyt viestit, johon osallistuimme 4x100m. Tällöinkään en tiennyt vielä urheilijan elämästä mitään, sillä söin aamupalaksi vain domino-keksejä. 

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin juoksemaan enemmän kestävyysmatkoja. Huomasin, että pärjäsin niillä matkoilla paljon paremmin. Olisi ehkä pitänyt jo aikaisemmin kuunnella valmentajia, jotka sanoivat, että kestävyysmatkat tulee olemaan se minun juttuni. Aloin kehittymään urheilijana, sekä samalla siinä, miten urheilijan tulee elää.

Lähes kaikkia lajeja kokeiltuani päälajikseni valikoituikin 800m sekä 1500m. Nykyään elän paljon urheilun ehdoilla ja tavoitteeni ovat korkealla. Parhaimpana saavutuksena tähän mennessä voin pitää 1500m pistesijaa Kalevan kisoissa. 

Haluankin kiittää valmentajia, jotka ovat jaksaneet tehdä arvokasta ja pitkäjänteistä työtä kanssani. 

Maria Murtorinne-Taskinen