Olen kilpaillut pelkästään juoksumatkoilla jo melkein 6 vuotta. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että minusta tulisi loppujen lopuksi puolimaileri.
Perheeni on harrastanut aina kaikenlaista liikuntaa monipuolisesti, joten innostus liikkumiseen on varmasti peräisin sieltä. Kävimme pyöräilemässä, hiihtämässä ja uimassa sekä pelasimme tennistä, jääkiekkoa, jalkapalloa ja muita pallopelejä. Olen myös kokeillut urheiluseuroissa uintia, lentopalloa, luistelua sekä jalkapalloa ennen yleisurheilun aloittamista.
Liikkumisen tuoman nautinnon lisäksi huomasin jo varhain, että minulla on korkea kilpailuvietti. Halusin kilpailla kaikessa mahdollisessa sisarusteni kanssa. Leikimme olevamme maailmanmestareita ja kilpailimme toisiamme vastaan eri urheilulajeissa. Osallistuin myös sekä juoksussa että hiihdossa erilaisiin Hippokisoihin, Tenavakisoihin ja kyläkisoihin.
Kun aloitin koulun, sain myös kilpailla koulujen välisissä kisoissa, mistä löysinkin lopulta suuremman kipinän juoksemiseen. Pelasin silloin jalkapalloa joukkueessa, mutta halusin kilpailemisesta innostuneena aloittaa myös yleisurheilun. Ihailin myös kuopiolaista 400metrin juoksijaa Kirsi Mykkästä ja hänen saavutuksiaan, mikä kannusti myös harrastuksen aloittamiseen. Harjoittelimme yleisurheilukoulussa kaikkia eri lajeja vuorotellen. Pian huomasin kuitenkin, etteivät heittolajit olleet minun juttuni. Eniten pidinkin juuri juoksemisesta ja pituudesta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut yhtään pidempien matkojen juoksu, vaan halusin aina juosta täysiä. Alkuverkkana kentän kiertäminen ei ollut hauskaa, vaan olisin halunnut pelata pelejä ja hyppiä volttimontussa.
Kun olin noin 13-vuotias, sain ensimmäisen ”oman” valmentajan. Siirryin ryhmään, jossa oli lisäkseni vain 5 muuta tyttöä. Innostukseni yleisurheiluun kasvoikin oman ryhmän myötä, ja huomasin viihtyväni koko ajan enemmän yu-treeneissä kuin jalkapalloharjoituksissa. Ryhmässämme oli hyvä henki ja kisamatkat olivat joka kesän kohokohtia. Harrastin kuitenkin molempia lajeja 8.luokalle asti, jolloin futisjoukkueemme hajosi. Lajivalinta oli siis tehty, kun en enää halunnut jatkaa toisessa joukkueessa pelaamista. Joukkueurheilu ei muutenkaan ollut minulle niin mieleistä kuin yksilöurheilu. Harjoituksissa toki yhdessä treenaaminen oli hauskaa, mutta kisoissa/peleissä huomasin olevani enemmän yksilöurheilija. Oli motivoivaa huomata, kuinka pelkästään oma tekeminen vaikuttaa lopputulokseen.
Yleisurheilulajeista juoksu tuntui heti omimmalta, mutta juoksin alussa vain pikamatkoja. Muistan sanoneeni jopa ”Minusta ei kyllä koskaan tule yli ratakierroksen juoksijaa”. Piiri- ja alueleireillä valitsin aina pikajuoksuryhmän ja ihmettelin, kuinka kestävyysryhmäläiset jaksoivat juosta niin paljon. No, koskaan ei kuitenkaan kannattaisi sanoa ei koskaan.. Pikkuhiljaa aloin pitämään myös niistä pitkistä juoksumatkoista. Koska silloinen treeniryhmämme kävi otteluissa, joutui viimeisenä lajina juoksemaan 600m. Pärjäsinkin hyvin, eikä se niin kamalalta tuntunutkaan. Huomasinkin monien kisojen myötä, että nopeuskestävyys on paras ominaisuuteni ja olin löytänyt itselleni sopivimman lajin.
Oman lajin löytymisen jälkeen olen saanutkin kokea urheilun parissa mahtavia hetkiä, mutta myös vaikeampia kausia. Onneksi valmentajat ja muut tärkeät ihmiset ovat aina jaksaneet kannustaa ja tukea loukkaantumisten hetkillä, silloinkin kun oma usko tekemiseen on ollut koetuksella. Kiitos kaikille teille! Tiedän parhaimpien urheiluhetkien olevan kuitenkin vielä edessä. Nykyisin olisi vaikeaa kuvitella ettei juoksisi, niin tärkeä osa elämää siitä on tullut.
Marianne Pitkänen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti