Innostuin urheilusta myöhemmin kuin muut ikäiseni lapset, vasta
kymmenen vuotiaana. Parhaat kaverini pelasivat joko jääkiekkoa tai
jalkapalloa, eli suomalaisille niitä suosituimpia joukkuelajeja. Jääkiekko
vei minut sitten mukanaan ja myöhemmin 11-vuotiaana aloitin myös
vähemmän tunnetun mikroautoilun. Urheilun pariin en siis saapunut
silkasta omasta halusta, vaan kaverieni kannustuksella.
Muutaman vuoden päästä aloittamisesta huomasin olevani lahjakas
jääkiekossa sekä mikroautoilussa. Jääkiekossa olin noussut silloisen
joukkueeni parhaaksi puolustajaksi ja mikroautoilussa ajoin SM-sarjaa
aivan suomen kärjessä. Tykkäsin todella paljon vauhdista ja liikkeestä,
joita harrastukseni toivat, sillä olin todella energinen, rasavilli ja hieman
sekaisinkin nuorempana. Kasvoin fyysisesti varhaisemmin kuin muut
ikäiseni pelaajat ja harjoittelin isäni alaisuudessa, mikä teki minusta yhden
ikäluokkani parhaimmista pelaajista. Pääsin juniori maajoukkueeseen
mukaan, mutta sitten alkoivat ongelmat, nimittäin ne jääkiekossa kuuluisat
loukkaantumiset. Lopetin myös noin 15-vuotiaana mikroautoilun sillä olin
kasvanut liian pitkäksi ja saanut lihasmassaa, joten kasvoin niin sanotusti
ulos mikroautosta.
 |
| Minä maajoukkue paidassa |
Maajoukkueeseen pääsyn jälkeen Oulun kärpät tarjosi minulle sopimusta,
johon tartuin empimättä. Se oli yksi urani hienoimmista kokemuksista, jota
en unohda koskaan. Jouduin kuitenkin samaan aikaan ensimmäiseen
polvileikkaukseeni, mikä teki pelaamisesta hankalaa. Kärpät ei pitkään
katellut polvivammaista pelaajaa, joten sain niin sanotusti potkut ja
tapahtumarikkaiden vuosien ja ankaran kuntouttamisen jälkeen päädyin
tänne Kuopioon pelaamaan Kalpaan.
15-vuotiaasta 18-vuotiaaksi kävin yhteensä neljässä polvileikkauksessa
ja sain tietää lopulta mistä polviongelmat johtuivat. Olin syntynyt muutama
kuukausi liian aikaisin keskosena, joten reisiluun ja sääriluun päähän ei
ollut kehittynyt tarpeeksi syvää uraa polvilumpiolle, mikä johti lumpion
sijoiltaan menoon. Olin siis tapellut neljä vuotta leikkauksien kanssa ja sain
vasta sitten tietää, että minulla onkin rakenteellinen vaiva. Vain todella iso
leikkaus, mistä toipuminen olisi kestänyt 1-2 vuotta, olisi voinut pelastaa
urani. Se pisti lahjakkaan jääkiekkoilijan kovaan paikkaan, sillä kyllä minä
halusin 40-vuotiaanakin vielä pystyä kävelemään.
En osannut tehdä silloin päätöstä jatkanko pelaamista vai lopetanko,
mutta onneksi (nyt voin sanoa onneksi) samaan aikaan minulle ilmeni
krooninen suolistotulehdus eli parantumaton autoimmuuni sairaus. 2013
joulukuussa jouduin sairaalaan sänkypotilaaksi yli kuukaudeksi. Laihduin
24 kiloa ja vain suonensisäisesti annettava ravinto piti minut hengissä, sillä
suolistotulehduksessa mikään ravintoaine ei imeydy suunkautta syötäessä.
Onneksi tyttöystäväni Kirsi Pekkanen jaksoi käydä kannustamassa minua
joka päivä. Sairaalasta päästyäni en kyennyt kävelemään ensimmäisinä
viikkoina 200m metriä pidemmälle, joten oli aika helppo päätös lopettaa
myös jääkiekko.
En oikein itsekään tiedä, mikä sai minut aloittamaan juoksun. Aloitin itseni
kuntouttamisen pikkuhiljaa kuopiohallilla, missä Kirsikin harjoitteli yhdessä
valmentajansa Olli Pulkkasen kanssa. Sain ruveta käymään samoissa
aamutreeneissä ja myöhemmin Olli antoi luvan lähteä hänen ja Kirsin
mukaan Italiaan treenileirille. Italiassa tein samat treenit, joten hivuttauduin
vähitellen mukaan juoksijaksi. Kirsi ei aluksi oikein asiasta innostunut,
mutta mietinnän jälkeen sain Kirsiltäkin luvan tulla saman valmentajan
alaisuuteen mukaan.
Siitä alkoi huhtikuussa 2014 juoksijan ura, mistä olen todella iloinen
kaikkien vaikeuksien ja kokemuksien jälkeen. Olen huomannut kuluvan
vuoden aikana, että minullahan on lahjoja juoksuunkin, mikä on enemmän
kuin lottovoitto jääkiekko uran loppumisen jälkeen. Löysin uudestaan ilon
urheilemiseen, ja tiedän, että voin vielä saavuttaa juoksijana vaikka mitä.
Ville Keskinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti