KUINKA MINUSTA TULI PIKAJUOKSIJA

Olin 10-vuotias, kun aloitin yleisurheilun. Tiesin heti, että pikajuoksu tulee olemaan lajini. Kokeilimme silloin eri lajeja, mutta olin huomannut jo nuorempana nopeuden tuntuvan omalta jutulta. Olin aikaisemmin kokeillut jalkapalloa, mutta ymmärsin haluavani vastata täysin omasta kehityksestäni ja tästä syystä joukkuelaji tuntui vieraalta. 

Suurin kiinnostus minulla oli siis pikajuoksua kohtaan ja muihin lajeihin ei syttynyt ollenkaan samanlaista paloa mikä taas nopeudessa viehätti. Muistan, kuinka halusin jo tuolloin löytää jatkuvasti kehitettäviä osa- alueita itsessäni ja niitähän olikin silloin paljon! Olin hieman kömpelö ja todella raakile eikä tekniikkapuoli toiminut. Kuitenkin nopeutta löytyi sen verran, että uskoin voivani kehittyä paljon kovan työn avulla. Itselleni antoi uskoa myös kuopiolainen Kirsi Mykkänen, koska hän oli päässyt edustamaan Suomea olympialaisiin 400m:lle.

16-vuotiaana Sami Länsivuori tuli kuvioihin ja alkoi valmentamaan minua. Vaikka kehitystä oli tapahtunut joka vuosi, Samin opeilla kehityin urheilijana niin fyysisesti kuin psyykkisesti valtavasti. Voitin ensimmäisen nuorten SM- mitalin ollessani 17-vuotias. Muistan sen vieläkin kantavana voimana, koska kilpailu järjestettiin Kuopiossa ja sain valtavasti energiaa tuttaviltani. 

Nyt olen 22-vuotias ja pikajuoksu on edelleen intohimoni ja olen päässyt maajoukkueeseen edustamaan Suomea mm. EM- kilpailuihin. Tavoitteeni ovat kuitenkin korkeammalla. Haluan kehittyä pikajuoksussa jatkuvasti ja se on todella suuri osa elämääni. Vaikka tuolloin 10-vuotiaana olin raakile, koen välillä vieläkin olevani samanlainen. Kehitettäviä alueita on edelleen paljon ja hyvä niin. Jotta voin kehittyä tulee noihin alueisiin kiinnittää huomiota. Itselleni ehkä tärkeimpiä neuvoja on, että tulee treenata kovaa ja intohimoisesti, mutta olla kuitenkin armollinen itseään kohtaan. Usein tätä kautta tuleekin se rentous, joka antaa taas happea kaikkeen tekemiseen. 

Maria Räsänen

OHEISHARJOTTELUSTA PÄÄLAJIKSI

”Miksi sinun aina pitää ottaa kaikki niin tosissaan?”

Nautin kilpailemisesta valtavan paljon jo alakouluikäisenä. Vaikken varsinaisesti mitään urheilulajia harjoitellutkaan, halusin kilpailla kaikessa ja olla paras. Voitto mielessä tein isän kanssa ”viimeistelyharjoituksia” ennen koulun yleisurheilu- ja hiihtokilpailuja. Monet tytöt eivät ymmärtäneet kilpailuhenkisyyttäni ja kisatilanteessa otinkin usein tavoitteekseni päihittää luokan pojat. Samalla olin luokkatovereitani päätä pidempi ja pukkitaistelussa välituntien kauhu. Isäni ehdottikin, että voisin aloittaa lajin, jossa pituudesta ja voimasta olisi hyötyä.

Minusta piti tulla lentopalloilija. Niin uskoin vielä päästessäni kyseisellä lajilla urheilulukioon. Lukion toiselle luokalle saakka juoksin lentopallon ehdoilla, vaikka huomasin parhaiden ominaisuuksieni löytyvän kestävyyspuolelta. Lentopalloilijana nautin oikeastaan kaikkein eniten lajiin kuuluvasta oheisharjoittelusta. Lihaskunto- loikka- ja juoksuharjoituksissa pääsin itse pelaamista paremmin kokeilemaan rajojani ja näkemään kehitykseni. Pelitilanteissa inhosin hidastempoisuutta ja vaihtopenkillä istumista. Pelasin mieluiten paikkoja, joissa sai juosta paljon.

”Ai, pitääkö numerolappu hakea itse?”

Kesällä 2008 lentopallovalmentajani kysyi erään juoksuharjoituksen jälkeen, haluaisinko joskus juosta kilpaa. Hän kertoi tuntevansa juoksuvalmentajan, jota voisi minulle suositella. Aluksi loukkaannuin, sillä luulin hänen kyseenalaistavan taitojani lentopalloilijana ja siksi ehdottavan lajinvaihtoa. Tartuin kuitenkin ehdotukseen ja lopulta se osoittautui tärkeäksi käännekohdaksi urheilu-urallani. Pääsin tekemään sitä, mistä olin pitkään pohjimmiltani haaveillut ja vieläpä hyvissä käsissä.

Juoksu tuli jäädäkseen, eikä vähiten taitavan valmentajani ansiosta, jota edelleen arvostan suuresti. Hän motivoi minua jo lentopalloaikoina määrätietoiseen harjoitteluun ja sai pysymään lajin parissa, vaikka juoksu-urani ensimmäinen kilpailu oli lähinnä nolo kokemus. Juoksin ilman numeroalappua, sillä en aiemmin joukkueen mukana kulkeneena ymmärtänyt noutaa sitä itse. Samassa kisassa kompuroin rataa reunustavaan metallirimaan, ja juoksun päätyttyä en kyennyt muuta kuin oksentamaan.

”Miksi sä treenaat, vaikka valmentaja ei katso?”

Vasta yleisurheilun kautta olen ymmärtänyt, millainen valmentaja-valmennettava-suhde voi parhaimmillaan olla. Joukkueessa olin yksi muiden joukossa eikä valmentaja oikeastaan tuntenut yhtäkään yksilöä läpikotaisin. Yksi yleisurheilun kiehtovuudesta onkin sen sovittaminen urheilijan yksilöllisiin tarpeisiin aina lajikohtaisista ominaisuuksista elämäntilanteeseen. Harjoittelu perustuu valmentajan ja urheilijan keskinäiseen luottamukseen. Suurin osa harjoittelustani tapahtuu silloin, kun valmentaja ei ole läsnä, mutta silti hän tietää minun noudattavan ohjelmaa. Tällöin korostuu se, etten harjoittele joukkuetta tai valmentajaa varten, vaan ennen kaikkea itselleni. Samalla luotan siihen, että valmentajani tietää, mikä on minulle hyväksi ja ohjaa minua kohti parempia tuloksia.

Se, mitä joukkueurheilusta eniten kaipaan on joukkeen tuoma tuki ja turva: onnistumiset ja pettymykset koetaan yhdessä. Ei yhteisön tuoma turva yksilöurheilussakaan silti poissuljettua ole. Siitä toivon myös Kuopion Reippaan Team H.O.V.I.:n tulevaisuudessa olevan osoitus.

Venla Mäkäräinen